Uusiin osoitteisiin

Blogini on muuttanut uuteen osoitteeseen: http://a4arkki.wordpress.com/, päivitä kirjanmerkkisi ja syötetilauksesi.

Tervetuloa lukemaan A4arkkia uudessa kuosissa.

Kulttuurijournalismin kriisistä

Kaamos väsyttää, pimeys masentaa ja koululla Otaniemessä on tuttu jouluruuhka kun lukukausi ja deadlinet lähestyvät loppuaan. Arkinen työ ja synkät ajat kaipaavat vastapainokseen virkistystä. Oikea supernova oli Helsingin Sanomissa 24.11.2009 julkaistu, toimittaja Paula Holmilan Vieraskynä-kirjoitus Kulttuurijournalismi on kriisissä. Holmilan kirjoitus oli asiantunteva, täsmälleen oikeisiin kysymyksiin tarttuva ja kerta kaikkiaan upea. Holmila on, muuten, paitsi ammattitaitoinen toimittaja myös erinomainen arkkitehtuurin tiedottaja, sen opin viimeistään männäkesänä Alvar Aalto Symposiumin 2009 yhteydessä. Hyvin hoidettu tiedotus toi paikalle innostuneen yleisön ja antoi jälkiruoaksi monia hyviä artikkeleita symposiumin asioista eri medioissa.

Silmäilin hs.fi -sivuille kehkeytynyttä keskustelua kulttuurijournalismin tilasta ja hämmästyin lukijoiden yksituumaisen myönteisistä kommenteista. Moni muukin -ihan vaan lukijana, lehden tilaajana, kulttuurin harrastajana palautetta antanut henkilö - näytti huomanneen saman ilmiön kuin mistä Holmila kirjoitti. Toimituksissa tehtävä työ on muuttunut kritiikittömäksi, jutut keskittyvät pintapuolisiin kohu-uutisiin, taiteen ja kulttuurin analyysia ei hallita.

Pistin omankin lusikkani soppaan. Minunkin mielestäni median tarjonta, etenkin Hesarin C-osan sisältö, on muuttunut yhä kapeammaksi ja pinnallisemmaksi. Kulttuuri- ja taidealaan liittyvä uutisointi on satunnaista, kulttuuriin ja taiteeseen liittyviä ilmiöitä esitellään pääasiassa kulttuuri- ja viihdeteollisuuden näkökulmasta ja syvällinen, taiteen ja kulttuurin ymmärrystä lisäävä journalismi on harvinaista.

Kun toimittaja Teemu Luukka piti Holmilalle suunnatussa Näkökulma-kommentissaan (HS 25.11.09) kivana, että mielipiteiden perustaksi kaivettaisiin edes alkeellisia faktoja, tein työtä käskettyä ja kaivoin alkeellisia faktoja omasta, tänään perjantaina 27.11 kotiin kannetusta Hesarin C-osasta. Mitä tänään sain tilausmaksuni vastineeksi? Sainko tuoreita näkökulmia? Sainko uutta ajateltavaa? Sainko uutisportaaleja 24/7 seuraavana edes yhtään uutta tietoa?

Katsotaanpa. Hesarin C-osassa on oranssi otsikkokenttä, jossa lukee Kulttuuri. Tänään siinä on viisi toimituksellista kulttuurisivua, kaksi Ihmiset-sivua ja kaksi Mielipide-sivua, yhteensä C-osassa on 10 sivua.

Kulttuuriasiaa edustaa kaiken kaikkiaan 18 juttua. Näistä jutuista kaksi (Loisto-pokkarit, Menestysartistien äitiyspäivärahat) käsittelee puhtaasti talouselämän ilmiöitä, nämä jutut voisivat siis yhtä hyvin olla B-osassa talousuutisten yhteydessä. Yksi juttu (HS-raati: Lämpeneminen on totta) käsittelee ilmastonmuutokseen liittyvää tiedeuutisointia. Tämä juttu sopisi hienosti tiistaisiin D-osiin Tiede ja luonto -palstalle.

Varsinaisia kulttuurijuttuja jää tämän seulan jälkeen jäljelle 15. Näistä kuusi (Lyhyesti) on poimittu suoraan sisällöntuottajien tiedotteista, eikä niiden yhteydessä ole edes mainittu toimittajan nimeä. Uutiskynnyksen tänään ylittävät kulttuuriväen kullanmurun eli Ryhmäteatterin kevätkausitiedote sekä ikinuoren Tomas Ledinin ja suositun kuubalaisyhteen konserttimainokset. Yllättävää kyllä, Lyhyesti-palstalle ovat tänään päässeet myös nykymusiikkifestivaali Musiikin aika, nukketeatteri Sytkyt sekä Maailman draama- ja teatterikasvatuksen päivä. Ihan pelkkää poppishippistä ei siis tänään sentään tarvitse selailla.

Lyhyesti-tiedotteiden ohella C-osassa on muutama toimittajan allekirjoittama juttukin, esimerkiksi mahtavaa journalistista heittäytymistä osoittava artikkeli Andy McCoyn ja Chris Shiflettin kohuriidasta. Sisältö on kopioitu uusimmasta Rumba-lehdestä ja Rytmi-lehden verkkosivuilta. Kylläpä kannattaa olla Hesarin tilaaja, että saa tämänkin järkyttävän kriisin taustat selville nyt vielä kolmanteenkin kertaan.

Jäljelle jää enää kahdeksan kulttuurijournalismiksi luokiteltavaa juttua. Kauniin etusivun kaksi pääjuttua ovat sisällöltään eilisen kertausta: päätilan ottaa Tieto-Finlandia voittajan suuri potretti, lukemisena on leppoisat kisaselostukset sekä Tieto-Finlandiasta että Designpääkaupunkivoitosta.  Kainalojuttuna on kulttuuritoimituksen esimiehen keskisormenmuotoinen kommentti kulttuuripääkaupunki Turulle.

Hesarin C-osassa on loppujen lopuksi vain viisi kirjoitusta, joilla on edes jonkinlaista uutisarvoa ja joissa on edes jonkinlaista journalistista yritystä. Jutut käsittelevät nuorten teatterifestivaali Murrosta, Lahden muotoiluinstituutin valokuvauksen opiskelijoiden kokoamaa kirjaa liikehuoneistojen estetiikasta, Koko-teatterin uutta näytelmää, Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin konserttia sekä rockyhtye Mewn keikkaa. Nämä viisi mielenkiintoista artikkelia on survottu mainosten väliin sisäsivuille. Nämä viisi poloista mahtuisivat yhdelle sivulle, ilman kuvia jopa etusivun naamapotretin ottamaan tilaan.

Että sellainen oli Hesarin kulttuuritarjonta tänään. Thanks for almost nothing.

Minulle taidekritiikki tarkoittaa taideteosten merkityksen arviointia suhteessa sekä aikaan että kyseisen taidealan perinteeseen ja koodistoon. Minulle kulttuurijournalismi merkitsee taiteen ja kulttuurin alalla tehtävän työn esittelyä, arviointia ja suhteuttamista. Kulttuurijournalismi kertoo, mitä tapahtuu juuri nyt, mistä taiteen tekojen ja teosten yhteydessä on kyse, mihin kannattaisi myös kiinnittää huomiota ja mitä pitäisi muistaa eikä vaieta kunkin taiteen alan yhteydessä.

Tätä työtä ei Hesari eikä moni muukaan valtamedia Suomessa enää tee. Eikä varsinkaan jos kyse on arkkitehtuurista. Ei sittenkään, vaikka kyseessä olisi juhlallinen Hesarin arkkitehtuurikritiikkien sarja tai vaikka kirjoittajana olisi suuresti arvostamani suomalaisen varhaisen modernismin asiantuntija. Kulttuurijournalismi on journalismia eikä 'media-alan sisällöntuotantoa' vaikka jälkimmäinen olisi kuinka muodikasta tahansa. Arkkitehtuurikritiikki on taidekritiikkiä eikä knoppitietoa suunnittelijoista, vuosiluvuista, tiilityypeistä ja esteettisistä vaikutelmista vaikka se antaisi kuinka elegantin ja syvällisen vaikutelman tahansa.

Arkkitehtuurikritiikistä puheen ollen vihjaan kaikkien aiheesta kiinnostuneen pukinkonttiin Alan Colquhounin arkkitehtuurikritiikkiä käsittelevien esseiden tuoretta kokoomateosta Collected Essays in Architectural Criticism. Siitä kannattaa katsoa mallia, jos on epävarma, mitä kulttuurijournalismi voi parhaimmillaan olla tai mitä arkkitehtuurinkritiikki ihan oikeasti tarkoittaa.

Teknologia-Suomi: syvän hiljaisuuden arkkitehtuurin maa

Aina välillä sitä pysähtyy oikein miettimään, miten vaikeaa arkkitehtuurin sittenkin on kohdata moderni maailma, etenkin täällä tekniikan ihmemaassa, Nokia-Suomessa. Miksi meillä on niin kaksijakoinen suhde tietokoneeseen arkkitehdin työvälineenä, miksi tietokone on hyvä puhtaaksipiirtäjä ja visualisoija, mutta paha ideoija ja luonnostelija? Miksi me puhumme arkkitehtuurin ja yleisön vuorovaikutuksesta ja pienen ihmisen huomioimisesta, mutta kieltäydymme kohtaamasta yleisöämme siellä missä ihmiset liikkuvat - mediassa, netissä, virtuaalisessa nykytodellisuudessa? Miksi etabloitunut moderni arkkitehtikulttuuri verhoaa orastavat arkkitehtoniset ideat eksklusiiviseen mustaan myyrännahkaan niin paljon mieluummin kuin näyttää ja kertoo mitä me arkkitehdit ihan oikeasti teemme ja osaamme ihan selkokielellä, kuvin ja sanoin?

On helpompaa vedota arkkitehtuurin mystiikkaan ja eristäytyä rakennustaiteen hienoihin teorioihin kuin keskustella suoraan, millainen on puhutteleva, kaunis, harmominen, tunnelmallinen ja koskettava arkkitehtuuriteos. On mukavampaa ja turvallisempaa eristäytyä oman ammattikuntamme tuttuihin ympyröihin ja ruinata mediahuomion murusia kuin tarttua hiireen ja klikata arkkitehtuuri sinne minne se kuuluukin, osaksi maailmaa, osaksi globaalia nykykulttuuria. On vaivattomampaa pyöritellä suuria ajattelijoita ja keitellä vanhoista aineksista vakavanasiallista teoriasoppaa kuin ajatella itse, avata ikkuna ja astua ulos tuntemattomaan tutkimaan, avoimin silmin ja mielin.

Näitä mietiskelin, kun katselin muutamaa uutta ja innostavaa virtuaalista arkkitehtuurin näyteikkunaa, joilla arkkitehtuuri taiteen, kulttuurin, osaamisen ja rakentamisen keulakuvana näyttäisi esiintyvän niin edukseen, että sen voittanee vain aito elämys ja käynti paikalla. Uusista medioista vallan hauskalta vaikuttaa 0300TV, nettiin perustettu 'tv-kanava'. 0300TV:n tarkoituksena on muodostua arkkitehtuuria käsitteleväksi audiovisuaaliseksi arkistoksi, josta löytyy videoita, haastatteluja, ääntä ja liikkuvaa kuvaa arkkitehtuurin aihepiiristä. Sivuilla on jo esittelyt Alvar Aallon Finlandia-talosta ja Säynätsalon kunnantalosta, ei tosin kenenkään suomalaisen kuvaamana, toimittamana tai postaamana. Niinpä, tuommoiseen olisi varmaan pitänyt ensin nimetä toimikunta, valita riittävän autoritäärinen toimitsija, saada apuraha ja sitten vielä nolostua omakehusta, kaikesta huomiosta ja... noh niin.

Toinen uusi lauhkea letto on toivottavasti muodostumassa Architizer-nimiseen portaaliin. Arkkitehtuurin voimaannuttamiseen tähtäävä sivusto on tekijöiden mukaan arkkitehtien avoin yhteisö arkkitehdeille ja kokoaa yhteen projektiesittelyt, työpaikkailmoitukset, ihmiset, tapahtumat ja instituutiot. Muutakin kivaa, hyödyllistä, kokeellista ja innostavaa netistä löytyy, harmi vaan, ettei mitään tällaista ole vieläkään .fi-päätteellä saatikka suomalaisten arkkitehtuuri-instituutioiden, suomalaisen luovuuden ja suomalaisen tekniikkaosaamisen vetäminä.

Oman arkkitehtuurikäsitykseni peruskiviä on jo jonkin aikaa ollut Baudelairin hengessä sondeerata, mikä on se todellisuus, jossa elän, jossa elämme - en vain minä omassa ylellisen keskiluokkaisessa nautintokeskeisyydessäni vaan laajemmin, suomalaisena, eurooppalaisena, planeetta Maan asukkaana. Jotenkin tuntuu, että Teknologia-Suomessa arkkitehtuuria ei haluta edes päästää osaksi todellisuutta. Kahdella kielellä vaikeneva Suomi vaikenee myös kun kyse on suomalaisesta arkkitehtuurista. Moderni, edistyshenkinen Suomi katsoo niin kovin mielellään taaksepäin kohti romantisoitua sankarimodernismin historiaa kuin eteenpäin, kohti tekniikan kehitystä, muuttuvaa ilmastoa, murtuvia yhteiskuntarakenteita ja epäselvää tulevaisuuden utua. Baudelaire oli oikeassa jo vuonna 1846 kirjoittaessaan sankaruudesta ja modernista elämästä: "taiteilijat ovat paneutuneet vain lakkaamattomaan menneen kuvaamiseen, mikä on helppoa ja josta laiskakin saa hyvän toimeentulon".

Kuukkelikauden arkkitehtuurin teoria

Chris Anderson kirjoitti vuosi sitten Wired-lehden heinäkuun numerossa nk. petabittiajan informaatiohallinnasta. Anderson väittää artikkelissaan The End of Theory: The Data Deluge Makes the Scientific Method Obsolete, että Google ja muut samantapaiset yritykset hakurobotteineen muuttavat koko käsitystämme tiedon luonteesta ja tiedon analyysista. Kuukkelikauden tieto on agnostista tilastointia. Kun aiemmin pyrimme luokittelemaan ja järjestelemään tietoa tosiasioiksi, harhaopeiksi, tärkeäksi, epätärkeäksi, merkitykselliseksi ja merkityksettömäksi, nyt petabittiajalla merkitsee vain tiedon valtavan suuri määrä ja käsittämättömän suuri laskentanopeus. Ei Google eikä Googlen insinöörit oikeasti "tiedä", mille sivulle minun kannattaa suunnistaa, kun laitan hakukenttään omat hakusanani. Hakutulos perustuu puhtaaseen, raakaan tilastolaskentaan.

Andersonin analyysin kärki osuu tieteellisen ajattelun ytimeen. Länsimainen tieteemme perustuu hypoteesien, niiden testaamisen ja tieteellisten mallien avulla rakennettujen johtopäätösten varaan, Anderson kirjoittaa. Jokainen tieteilijä ymmärtää, että korrelaatio ja kausaatio ovat kaksi eri asiaa, eikä korrelaatio yksin riitä. Jos halutaan esittää väitteitä asioiden syy- ja seuraussuhteista, meidän on rakennettava tieteellisiä malleja - teorioita - joiden avulla voimme esittää tieteellisinä pidettäviä väittämiä todellisuudesta. Teoria on se taikalaatikko, jonka avulla havainnot, ilmiöt ja ennusteet saadaan liittymään toisiinsa.

Kuukkeliajalla teoriaa ei enää tarvita, väittää Anderson, koska nyt pelkkä data ja pelkkä korrelaatio ovat enemmän kuin tarpeeksi:

"Kuka oikeastaan tietää, mitä ihmiset tekevät ja miksi? Juttu on siinä, että he nyt vaan sattuvat tekevät eri asioita, ja me voimme jäljittää heidän tekemisensä ja mitata sitä ennennäkemättömän tarkasti. Kunhan dataa vain on tarpeeksi, numerot puhuvat puolestaan."

Muun muassa OMAn tutkimuspäällikkönä ja suunnitteluohjelmien kehittäjänä työskennellyt arkkitehti Cynthia Ottchen soveltaa Andersonin tietokäsitystä arkkitehtuuriin kohtuullisen tuoreessa AD-lehden artikkelissa The Future of Information Modelling and The End of Theory: Less is Limited, More is Different. Ottchen muistuttaa artikkelissaan tietomallinnuksen (BIM) lyhyestä historiasta ja ensimmäisen aallon euforiasta, joka johti uusiin muotokokeiluihin ja illuusioon suunnittelun ja tuotannon saumattomasta yhteydestä. Etenkin digitaalinen 3D-mallinnus innoitti 1990-luvulla ennennäkemättömään hyperboliarkkitehtuuriin ja muihin hätkähdyttävän vapaamuotoisiin ameebataloihin.

Suunnittelu- ja laskentaohjelmistojen suhteellinen kehittymättömyys on kuitenkin johtanut siihen, että monet suunnittelevat edelleen perinteisellä intuitiivisella menetelmällä ja käyttävät tietomallinnusta vain tuotantovaiheen edellyttämässä teknisessä dokumentoinnissa. Vaihtoehtoisesti he keräävät tietoa vähän mistä sattuu ja koittavat sitten järkiperäistää ja suodattaa dataa sen mukaan, miten se sattuu sopimaan kulloiseenkin suunnittelutehtävään ja arkkitehtoniseen ideaan. Molemmissa tapauksissa arkkitehdit toimivat saman romanttisrationalistisen jakomielitaudin riivaamana, joka on myrkyttänyt arkkitehtuuriajattelua aina valistuksen ajasta saakka, kirjoittaa Ottchen. Ollako luova vai järkevä, kas siinä pulma, pohtii arkkitehti yhä uudestaan ja uudestaan.

Ollaanpa vaiheeksi aivan vapaita, kehottaa Ottchen. Ottchenin mukaan uusi tietokäsitys julistaa ihan oikeasti uutta vapautuksen ilosanomaa, koska enää meidän ei - oman arkkitehtuurimme perusteluja etsiessämme - tarvitse valita wau-arkkitehtuuriin liittyvän muotoilunäyttävyyden ja hyperrationaalisen toiminnallisuuden välillä. Pääsemme irti vanhoista merkityspeleistä ja vanhasta nostalgisesta semantiikasta (harjakatto, punamultaseinä, torpan valkopielinen ikkuna, voi-kun-ihananarkaainen-kotimetafora, suomalaisuus ja sitä rataa). Data on viatonta ja sitä voi kerätä mistä vaan: kuten ennenkin, rakennuspaikasta ja tilaohjelmasta, tai sitten vaikkapa ihmisten liikevirroista, yhteiskuntatieteistä, biologiasta, historiasta, politiikasta ja taiteesta. Arkkitehtuurissa on aina kyse myös vallankäytöstä, ja uusi, vapaa tietokäsitys uusine mahtavine tietokoneohjelmineen tavallaan myös riistää arkkitehdeilta meille perinteisesti kuuluneen, salamyhkäisen luojaroolin.

Perinteiseen sankariarkkitehtiperinteeseen kasvatettu agnostikko ilahtuu aina, kun huomaa missä tahansa arkkitehtuurijutussa sanat 'vapaus' ja 'valta'.  Kuukkelikauden arkkitehtuurin teoria tarkoittaisi Ottchenia seuraten näet sitä, että arkkitehdin rooli muuttuisi romanttisesta nerosta tai teknologiagurusta monitieteelliseksi strategiksi. Ainakaan Ottchen ei ole BIM-intoilussaan heittämässä lasta pesuveden mukana: "Uusi arkkitehti on yhä viime kädessä vastuussa suunnittelun kulun ohjaamisesta ja hänen täytyy kyetä näkemään kokonaisuus: mitä asioita parametrisoida, mitä raja-arvoja antaa kyseisille parametreille, miten painottaa eri osatekijöitä ja miten ylipäätään järjestää ja suorittaa informaation mallinnus." Kuukkelikauden arkkitehtuurin teoria vapauttaa arkkitehdin mielen surffaamaan informaatioverkossa niinkuin haluaa, ilman historian tai dogmien painolastia.

Kuulostaa aika hyvältä tuo kuukkelikauden arkkitehtuurin teoria. Ei hullumpaa, sanoisin jopa, vaikka oma tietomallinnuskykyni ja -haluni kattaa vain 3D-suunnittelun ja määrälaskennan, muttei ameebojen tai sykkivien teknohäkkyröiden värkkäämistä. Uuden lukuvuoden ja peräti kymmenennen arkkitehtuurin teorian opetuskauden kunniaksi julistaisin jopa: Arkkitehtuuri on kuollut, eläköön arkkitehtuuri! Teoria on kuollut, eläköön teoria!

Luokka kuvassa

Sosiaalinen asema, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus maapalloistuneessa yhteiskunnassa ovat uudella tavalla kiinnostavia aiheita. Kysymys ei ole vain yltiökapitalististen arvojen siivittämän nousukauden jälkeisestä morkkiksesta, vaan laajemmasta havahtumisesta siihen, ettei modernismin alkuperäinen ideologia ole yli sadan vuoden koe-aikana kyennyt sittenkään vielä saavuttamaan tavoitteitaan.

Jotain hyvää edistys on sentään saanut aikaan. Tuoreen tutkimuksen (Pekkarinen, Uusitalo, Pekkala Kerr: Education Policy and Intergenerational Income Mobility: Evidence from the Finnish Comprehensive School Reform) mukaan peruskoulu lisäsi lasten opiskelumahdollisuuksien tasa-arvoa, koska ennen vain varakkaimpien perheiden lapset päätyivät opintien haastavimmille poluille ja sitä kautta hyviin yhteiskunnallisiin asemiin. Vuosina 1972-1977 toteutettu peruskoulu-uudistus vähensi selkeästi isän palkkatulojen vaikutusta pojan palkkatulojen suuruuteen.

Toinen mielenkiintoinen opetus tulee Britanniasta, viimeisestä eurooppalaisesta luokkayhteiskunnasta. Saarivaltion perinteikkäällä kaivostyöläisten vyöhykkeellä Leedsissä, Sunderlandissa ja Blackpoolissa tänä vuonna kiertänyt näyttely Rank: picturing the social order 1516-2009 kertoo kuvin ja sanoin, kuinka maailmamme on yhä vieläkin jakautunut meihin ja niihin toisiin - hienovaraisesti ja eri tavalla, mutta yhtä säälimättömästi kuin sääty-yhteiskunnassa konsanaan. Vaikka asema, status, luokka ja hierarkia ovat tänä päivänä osa todellisuuttamme siinä missä aikaisemminkin, olemme kadottaneet kielen ja kuvaston, jolla nykyisen nokkimisjärjestyksen voisi tunnistaa. Luokkakysymyksestä on tullut eräänlainen uusi tabu, jonka hahmotettavuutta näennäinen demokratiamme yleisine ja yhtäläisine äänioikeuksineen, peruskouluineen, avoimuusvaatimuksineen sun muineen hämärtävät.

Luokkakysymys on kuitenkin ehdottomasti ajankohtainen yhteiskunta- ja kulttuuripoliittinen kysymys. Amerikkalaisen unelman uusi nousu, urheilusankareiden, rokkareiden ja muiden tähtien julkisuus, näyttävät Plan-kummikampanjat ja Slummien miljonääri -elokuvan kaltaiset ryysyistä rikkauksiin -tarinat ruokkivat valheellista mielikuvaa siitä, että maailma olisi kätevästi kehitysavulla pelastettavissa ja että asema, menestys ja maine olisivat nykymaailmassa kenen tahansa saavutettavista. Vaan eipä ole. Enpä esimerkiksi muista suomalaisen arkkitehtuurin tähtigalleriassa törmänneeni yhteenkään maahanmuuttajataustaiseen kollegaan, enkä nähneeni Otaniemessä ainuttakaan romania tai värillistä perusopiskelijaa sitten professori Arne Nevanlinnan 1980-luvun kehitysmaakurssien. Naisia arkkitehdeissa on sentään jo yli puolet, joskaan hierarkian ylimmillä portailla meitä sukupuolirajoitteisia ei sentään vielä tungeksi. Jostain kumman syystä.

Rank-näyttelystä tehdyn hienon kirjan esittelemät utopiat, kartat, uskonnolliset kuvat taivaasta ja helvetistä ja kuvataiteen teokset osuvat kipeästi juuri meihin arkkitehteihin, koska etenkin tila on mitä poliittisin kysymys. Kenen tilaa tämä on, entä tuo? Kuka tämän maksaa, kuka tätä käyttää? Kenelle loppujen lopuksi suunnittelet? Kenen maailmaa olet parantamassa? Mitä arvoja ajat teoriassa, entä käytännössä? Miksi hienoin historiallinen arkkitehtuuri on pääsääntöisesti julmien yksivaltiaiden monumentteja? Miksi työläiskaupunginosat ovat niin pittoreskeja ja miksi kultahammasrannikot ovat niin paheksuttavia? Tärppinä Rank-näyttelyn katalogista mainittakoon AOC Architecture -ryhmän Polyopoly-peli. Kesäillassa pelattu monopolipeli saa uuden vivahteen, kun tajuaa, että vastustajan murskaamisen sijaan voisikin pelata siitä, kuka on yhteistyökykyisin ja kuka saa haltuunsa halvimmat, syrjäisimmät ja kehityskelpoisimmat tontit.

Luokka on kuvassa mukana Suvivirren laulamisen jälkeenkin. Kesäiseen riippumattoloikoiluun suosittelen BBC Radio 4:n Thinking Allowed -ohjelmasarjan radio-ohjelmaa sekä paljon haaveilua paremmasta maailmasta.

Järki ja tunteet

Vanhat talot ovat petollisia. Ne houkuttelevat esiin tunteita, joita harvemmin tunnemme nykyaikaisessa rakennetussa ympäristössä. Vanhojen talojen stimuloima tunnerekisteri on erityisen katala, sillä punamultaiseen pirttiin, harmaaseen hirsiseinään ja kiviseinän stukkokoristeluihin liittyvät tunteet ovat niitä intiimeimpiä. Koemme kauneutta, kodikkuutta, tutunoloisuutta ja ylevää kuulumista johonkin omaa, pientä elämää suurempaan. Ja kuten ihmistenkin kanssa, hyvät fiilikset ruokkivat hyvää oloa. Hyvä ruoka, parempi mieli, sanoo kauppias. Hyvä arkkitehtuuri, parempi mieli, ja vanhassa vara parempi, sanoivat jo 1800-luvun arkkitehtuurin uudistajat Englannissa, Augustus Welby Northmore Pugin (1812?1852) etunenässä, John Ruskin hänen kannoillaan.

Koen kipeästi taiteiden rappeutumisen ja sen, kuinka jokainen uusi keksintö ja uusi suuntaus näyttää syöksevän taiteet yhä suurempaan alennustilaan. Haluaisin riisua omalta ajaltamme tuon naamion, jota niin erheellisesti pidetään saavutettuna ylivertaisuutena, ja haluaisin suunnata kaikkien huomion entisten, parempien aikojen todellisiin ansioihin. Erinomaisuutta löytyy vain entisaikojen jäänteistä ja taiteet voidaan palauttaa kunniaansa ainoastaan, mikäli tutkimme noiden halveksittujen aikakausien nerokkuutta, vimmaa ja tunteen paloa.

A.W.N. Pugin, 'On the Wretched State of Architecture at the Present Day', Contrasts (1836)

Pugin ja Ruskin tulivat mieleeni, kun huomasin HKK, Walesin prinssi Charlesin olevan taas täkäläisten arkkitehtiuutisten otsikoissa. Charles puhui Brittien SAFAn eli RIBAn 175-vuotisjuhlissa 12.5.2009 ja herätti kohua jo ennakkoon. Joukko brittiarkkitehteja Peter Ahrends etunenässä vetosi kollegoihinsa boikotoimaan korkea-arvoista arkkitehtuuriänkyrää. Jupakkaan liittyy kiistely ajankohtaisten rakennushankkeiden, etenkin lordi Richard Rogersin uuden Chealsea Barracks -suunnitelman sopivuudesta ympäristöönsä. Prinssin oma ehdokas suunnittelijaksi on vanha kunnon superpossu-uusuusklassisisti, suurmittakaavaisen lavastetaiteen kruunaamaton kuningas Quinlan Terry.

Prinssi Charles on kiehtonut mieltäni aina 1980-luvulta saakka, jolloin HKK ensi kerran räväytti RIBAa puheillaan. Samaan syssyyn Charles julkaisi kirjan A Vision of Britain ja aloitti johdonmukaisen työnsä perinteisen brittiarkkitehtuurin edistämiseksi. The Princes' Foundation for the Built Environment haluaa edistää ajatonta ja ekologista rakennus- ja kaupunkisuunnittelua ja rakentamista. Tunnen itse jonkinlaista lukkarinrakkautta 1980-lukua kohtaan. Se oli vuosikymmen, jona kasvoin aikuiseksi, jona aloitin arkkitehtuuriopinnot ja jona kohtasin meillä hyvin kummallisen tuomion saaneen postmodernismin - aihe jota tutkin nyt aivan tieteellisestikin. Ehkäpä juuri tästä syystä näen tämän vuoden prinssikohussa pintakuohuja syvempiä merkityksiä, oireen siitä että arkkitehtuuri on hakemassa uutta suuntaa ja uutta sisältöä. Yksi ajanjakso on päättymässä, uusi ja outo orastamassa.

Prinssi Charles on brittiarkkitehdeille vaikea pala nieltäväksi. Asemansa vuoksi häntä ei sovi ohittaa olankohautuksella, asiansa vuoksi hän vaikuttaa kolkuttavan jotakin arkkitehtien mustan omantunnon synkimpiä säikeitä. Pääasia tämän vuoden juhlapuheessa oli arkkitehtien omahyväinen kovakorvaisuus yhteisöjen tarpeille, muodon etusija sisältöön nähden sekä tietynlaisen luonnonjärjestykseen perustuvan harmonian ohittaminen modernissa arkkitehtuurissa. Prinssi Charles tavoittelee orgaanista arkkitehtuuria: perinteistä rakentamista, joka syntyy tietynlaisesta ympäristöstä tai yhteisöstä; arkkitehtuuria, joka on sidoksissa paikkaan eikä aikaan. Charles haluaa herättää ymmärtämään ihmiskeskeisen arkkitehtuurin merkityksen uudelleen tässä mekanisoituneessa, globaalin tähtikultin näivettämässä länsimaisessa arkkitehtuuriyhteisössämme.

Arkkitehtien ensireaktio Prinssi Charlesin esiintymiseen RIBAssa on ollut odotettu. Ensin huudetaan boikottia, sitten yritetään vähätellä Prinssi Charlesin arkkitehtuuritietoutta, sitten vielä varmuuden vuoksi käännetään huomio kammottavimpaan postmodernistiseen lavastearkkitehtuuriin ja kysytään, tätäkö sitten haluamme tilalle? The Timesin toimittaja Tom Dyckhoff ei ole mennyt tähän lankaan. Hän näkee brittiarkkitehtuurin ja kuninkaallisen kriitikon suhteen ennen kaikkea kysymyksenä arkkitehtien yhteiskunnallisesta asemasta. Prinssi näyttäisi uskovan, että arkkitehdeilla on samankaltaista valtaa kuin Christopher Wrenillä aikanaan. Todellisuudessa arkkitehdit ovat kuitenkin kuin sotamiehiä shakkipelissä: valtapelien mitättömimpiä pelinappuloita, joita kutsutaan somistamaan milloin mitäkin 'kehityshanketta'. Hienoista arkkitehtuuripalkinnoista huolimatta moderni (britti)arkkitehtuuri on oikeastaan aika mitätöntä, kirjoittaa Dyckhoff. Hyvästä arkkitehtuurista on tullut luksustuote, surkeasta standardi. Arkkitehdeilla on vain yksi ulospääsy: uusi ryhdistäytyminen, turhasta vastahankaisuudesta luopuminen, uuden ammattiylpeyden kehittäminen ja uuden yhteiskuntasuhteen rakentaminen.

Vanhat talot, perinteinen arkkitehtuuri, orgaanisuus ja luonnon järjestys ovat hyviä ja tunnevoimaisia arvoja. Ne houkuttelevat sitä enemmän, mitä pelottavammalta ja ei-toivotummalta nykyarkkitehtuuri näyttää. Tunteet ovat kuitenkin petollisia. Romantiikka, nostalgia, kodin kaipuu ja muut sensellaiset sumentavat järjen, kadottavat tolkun ja tuudittavat johonkin menneeseen ballaadin kadotetusta ajasta. Me emme elä enää kuten ennen. Miksi rakennustemme tulisi olla kuten ennen? Meillä on isompia haasteita ratkottavampana kuin 1800-luvulla. Me emme voi tyytyä kiistelemään siitä, millä tyylillä meidän tulisi rakentaa. Meillä on, piru vie, koko maapallo pelastettavanamme.

Rakennettu ympäristö on juuri sellaista kuin miksi me sen teemme, millaiseksi me annamme sen syntyä. Arkkitehtien tunteenomainen närkästyminen kritiikistä on yhtä lapsellista ja hedelmätöntä kuin sentimentaalinen voivottelu perinteen ja vanhojen talojen ikiaikaisen puhuttelevuuden perään. Tulevaisuus tulee, halusimmepa tai emme. Minä uskon uuden, en vanhan, arkkitehtuurin mahdollisuuksiin. Modernismissa ja sen kritiikissä on ollut kyse järjen ja tunteiden vastakkainasettelusta. Järki ja tunteet voisivat olla hyvä kombo arkkitehtuurin seuraavalle 50-vuotiskaudelle.

Haluan kaupunkini takaisin

Arkkitehti Kaarin Taipale väitteli tohtoriksi 13.3.2009 otsikolla Kaupunkeja kaupan. Millä tavoin talouden globalisaatio muuttaa paikallisen julkisen päätöksenteon piiriä?. Teknillisessä korkeakoulussa pidetty väitöstilaisuus oli hauskin ja innostavin naismuistiin. Harvoin kuulee yhtä jäsentynyttä, rentoa, mutta tiivistettyä lektiota, ja vielä harvemmin saa seurata alansa tuntevan vastaväittäjän älyllistä, tarkkaa, mutta innostunutta kommentointia. Professori Kari Häkli teki hyviä kysymyksiä, ja suuresti ihailemani Kaarin Taipale vastasi niihen elegantisti ja osaavasti.

Taipaleen tutkimus perustui havaintoon, ettei tänä päivänä ole oikeastaan mitään sellaista, mikä olisi vain paikallista. Kaikki on tavalla tai toisella kytköksissä maailmanlaajuisiin verkostoihin. Pintatasolla ilmiö on tuttu: kulttuuri ottaa vaikutteita median välityksellä kaikesta kiinnostavasta ympäri maailmaa, kauppojen tuotevalikoima on suhteellisen samanlainen missä päin maailmaa tahansa.

Kaupunkilaisten kannalta hankalimpia ovat tilanteet, jossa globaali kytkös lymyää näkymättömällä, yhteistä omaisuuttamme vaalivien firmojen pääomakytkösten tasolla. Taipaleen tutkimuskohteena oli prosessi, jolla Helsingin kaupungin kadunkalusteet (lähinnä bussikatokset) siirtyivät ensin Maximedia Oy:lle ja sitten monikansalliselle JCDecauxille. Miten ja millaisten prosessien kautta talouden globalisaatio ja sijoittajavetoisuus on edesauttanut julkisen sfäärin yksityistämistä ja millaisten argumenttien kautta?, kysyi Taipale. Säästäminen ja kaupunkikuva, vastasi tutkimusaineisto. Yksityistämisen katsottiin säästävän veronmaksajien varoja ja lisäksi yksityistäminen toi bonuksena yhteinäisen, siistin ja nykyaikaiselle suurkaupungille ominaisen virtaviivaisen kaupunkikuvan.

Markkinatalous edistää kansalaisyhteiskuntaa, koska markkinatalous edellyttää avoimuutta ja vapaita, tasa-arvoisia toimintaedellytyksiä, mitkä puolestaan ovat vapaan kansalaistoiminnan elinehtoja. Taipaleen keississä markkinatalous kääntyi irvikuvakseen. Alunperin vilpitön ajatus parantaa palveluja antamalla bussikatokset yksityisen yrityksen hoidettavaksi vei lopulta siihen, että yksityinen yritys valtasi julkisen tilan omien liiketaloudellisten päämääriensä käyttöomaisuudeksi. Vastaväittäjä Kari Häkli tiivisti asian kertomalla esimerkin Tampereelta. Eräs tamperelainen oli kysellyt mahdollisuutta saada bussikatos eräälle tuuliselle pysäkille Tampereen laitamille. Kaupunki oli vastannut, ettei katosta valitettavasti voida järjestää, koska kaupungin omia katosrakenteita ole enää olemassa eikä JCDecaux näe paikalla riittävää mainosarvoa. Kansalainen jäi siis ilman katosta, koska julkinen tila oli myyty yritykselle, jota kiinnosti voitontavoittelu enemmän kuin julkisen tilan laadun vaaliminen.

Olen itse melkoisen liberaali kapitalisti ja lisäksi vielä kohtuullisen välinpitämätön suhteessa kaupunkisuunnitteluun ja kaupunkipolitiikkaan. Äänestän vaaleissa, lähetän sähköpostia valtuutetulleni jos jokin asia kismittää, mutta siinäpä se. En jurnuta kaupunginosayhdistyksissä, en valtaa taloja ja vastustan NIMBY-ilmiötä. Taipaleen väitöskirja osui kuitenkin minussa maalinsa sen suhteen, että havahduin tervehdyttävällä tavalla huomaamaan julkisen kaupunkitilan privatisoitumisen myös omassa elinpiirissäni. Toden totta, olen vain kuvitellut kaupungin julkiseksi, kaikkien yhteiseksi tilaksi ja monet kaupunkini paikat julkisiksi, kaikille ja lähes kaikelle sallituiksi paikoiksi.

Konkreettisesti asia muuttui herneeksi nenään juuri tänään ja varsin triviaalilla tavalla. Yritin näet teippailla kuoroni konserttimainosta julkiseksi pitämiini paikkoihin, tänään Espoon Tapiolassa. Vaan kappas, julkiset ilmoitustilat ovat tyystin kadonneet. Kun ennen teippasimme bändijulisteita, bilemainoksia sun muita sähkökaappeihin, työmaa-aitoihin, kirjastojen, virastojen, koulujen ja muiden julkisten laitosten ilmoitustauluille, nyt ne kaikki ovat yksityistä omaisuutta kieltotauluineen, vartijoineen ja siistijöineen. Pois pois ilmoitukset! Hus liimailijat ja teippailijat! Meidän ilmoitustaulullemme voi laittaa vain meidän omia tiedotteitamme! Ilmoitustilaa saa toki ostaa monestakin paikasta. Ystävämme JCDecaux tarjoaa muun muassa Downtown Helsinki -ulkomainospakettia hintaan 6 920 ? + ALV (7 vrk). Tästä nyt mainostilaa halvalla bändillesi, harrastajateatterillesi ja kuorollesi!

Haluan kaupunkini takaisin ja aloitan julkisen sfäärin valtaamisen kuvittamalla tämänkertaisen blogikirjoituksen kuoroni Kaari-ensemblen konserttimainoksella. Tulen teippaamaan paperiversion tilaasi heti jos sallit. Myönteisiä kutsuja (turhaan) odotellessani toivotan kaikki lukijani joka tapauksessa tervetulleeksi konserttiin perjantaina 8.5.2009 klo 19 Kulttuurikeskus Sandelsin Gyllenberg-salissa!