Arkkitehtuurikatastrofi | Architectural catastrophy

Edellistä postausta kirjoittaessani havahduin uutiseen, jossa kerrottin Tampereen ammattikorkeakoulun TAMK:in kehittämästä kriisialueiden katastrofiasunnosta. Rakennus on käsivoimin koottava 25 m2:n puuelementtitalo, joka tarjoaa kotinsa menettäneille telttaa tukevampaa ensiapua ja joka on helposti kuljetettavissa ja muunneltavissa pysyvämpäänkin käyttöön.

Hieno ja kannatettava hanke, mutta missä olivatkaan tamperelaiset arkkitehdit ja arkkitehtiopiskelijat, kun tuotakin tölliä suunniteltiin? Kävikö niin, ettei meitä arkkitehteja tullut edes mieleenkään kutsua mukaan, kun eihän tässä nyt mitään arkkitehtien kallista ylellisyyshuvilaa oltu tekemässä, vaan koottavaa elementtitaloa aivan välttämättömpiin asumistarpeisiin? Vai kävikö niin, että joku onneton professori jätti vastaamatta yhteydenottoihin, kun piti arkkitehdin perusopetuksen rakennustaiteellista kasvatustyötä oikeaa suunnittelutehtävää tärkeämpänä? Uutisen mukaan TAMK:in hankkeessa kehitystyöstä vastasivat ko. koulun rakennus- ja saniteettialan opiskelijat yhteistyössä Pirkanmaan ammattikorkeakoulun ensihoitajaopiskelijoiden ja Tampereen seudun yritysten kanssa. Ja siltä lopputulos myös näyttää.

Arkkitehtien asema suomalaisessa tuotekehitystyössä on säälittävä ja väitän, että suurimpia syyllisiä tilanteeseen ovat arkkitehdit itse. Meidän yököttävä itsetyytyväisyytemme, omahyväisyyteemme ja asennevammaisuutemme on tehnyt meistä kulttuuriteollisuuden lakeijoita: me tartumme muodikkaisiin syvällisyyksiin ja koskettaviin yhteiskunnallisiin teemoihin juuri niin kauan kuin omalle egollemme on tarjolla nopeaa julkisuutta. Jos tarjolla onkin oikeaa työtä, jossa arkkitehtuuri ja hyvä suunnittelu voivat oikeasti parantaa elämän laatua, mutta jossa arkkitehdille on tarjolla asema vain yhtenä anonyyminä työryhmän jäsenenä mitättömän budjetin ja alkeellisten olosuhteiden armoilla, sanomme 'ei kiitos'. Asemamme suuren, puhtaan, valkoisen pöydän ääressä istuvana suurena Luojana, auteurina, on meille arvokkaampi kuin asema tilapäisenä ja näkymättömänä auttajana.

Onneksi maailmassa on arkkitehteja ja hankkeita, jotka ovat osoittaneet hyvän arkkitehtuurin ja hyvien arkkitehtien kyvyn saada aikaan parempaa elämää. Shigeru Banin suunnittelemat koottavat paperirullatalot Koben maanjäristysalueille v. 1995 ovat tässä suhteessa ehkä tunnetuin esimerkki eettisesti kestävän arkkitehtitoiminnan, rakennustaiteellisesti korkeatasoisen suunnittelun ja älykkään tuotekehityksen fuusiosta. Suomalaisista esimerkeistä hyvää asennetta edustavat esim. Saija Hollménin, Jenni Reuterin ja Helena Sandmanin luotsaama Naisten talo Rusifique'en Senegaliin ja Arkkitehtitoimisto Heikkinen & Komosen monet projektit Guineaan.

Tulevaisuus on "niiden kokeellisten arkkitehtien käsissä, joiden hiki on verenpunaista", mutta joiden sydän on puhdasta kultaa (Ptah 2001:2). Unohtivatko TAMK:in hankevastaavat arkkitehtuurin siksi, että että he luulivat arkkitehtuurissa olevan kyse ylellisyydestä eikä sen enempää kuin vähempää kuin elämän perusjärjestyksestä?

While writing my last posting, I noticed a piece of news that informed about a project for temporary catastrophy housing by Tampere Polytechnic TAMK. The 25 m2 house is made of prefabricated wooden elements and it can be put together manually. For the homeless, it provides better first-aid shelter than a tent and it can be easily transported and also converted to house more permanent use as well.

What a great project, I'd say, but where were all the Tampere-based architects and students of architecture when that hut was being designed? Was it so that it never crossed anybody's mind to invite us architects, because this wasn't about an architect's expensive luxury house, but a really basic type house building for the basic needs? Or was it so that some sad old professor forgot to return the calls and emails, because he preferred architects' basic training in artistic formation to real assignments? According to the news, the project was developed by TAMK's students of building and sanitary hygiene together with Pirkanmaa Polytechnic students of emergency care and local enterprises. And that is exactly what the house looks like.

Architects' position within Finnish R&D projects is outrageously sad and I claim that the ones to blame are the architects themselves. Our disgusting complacence, self-righteousness, and attitude problem has made us the lackeys of the culture industry: we grab all the fashionable profundities and the touching social themes just as long as there's some fast publicity for our own ego available. If there was work available where architecture and good design could really improve the quality of life, but in which the architect's position would just be as an anonomous member of a workgroup under the mercy a a miniscule budget and primitive conditions, then we say 'no thank you', however. We value our place at the grand, white desk as the great Creator, the auteur, over a position as a temporary invisible helper.

Luckily, there are projects and architects in the world that have proven right the power of architecture and good architects to create better life. The paper log houses by Shigeru Ban for the Kobe earthquake catastrophy area in 1995 are perhaps the most well known examples of the fusion of ethically sustainable architectural activity, artistically high quality architectural design, and intelligent product development. As to the Finnish examples, the Women's centre at Rusifique, Senegal governed by Saija Hollmén, Jenni Reuter and Helena Sandman as well as the many projects in Guinea by Arkkitehtitoimisto Heikkinen & Komonen, also show an encouraging attitude.

The future is in the hands of those experimental architects whose "sweat is the colour of blood", but whose heart is solid gold (Ptah 2001:2). Did those who were responsible for the TAMK project forget about architecture because they thought architecture is luxury and not about the basic order of nothing less than life?

Wau, said the travelling Anni.

Paikallissanomissamme (HS 27.7.2006; HS 4.8.2006; Kaupunkilehti Vartti 17.8.2006) on loppukesästä virinnyt keskustelu siitä, pitäisikö Helsinkiin saada kansainvälistä huomiota herättävä maamerkkirakennus. Viikon takainen Berliinin-matka antoi aiheen pohtia, onko tämän ns. wau-arkkitehtuurin ihannoinnissa sittenkään kaikki osaset kohdallaan ainakin näin suomalaisesta viitekehyksestä tarkastellen. Kymmenen maailman parhaan arkkitehdin kärkikaartista puhutaan kuin olympiaurheilijoista (Frank Gehry ylitti taas oman ennätyksensä! Zaha Hadidilta kauden kärkitulos!); oman kansallisen historiamme, yhteiskuntamme, kulttuurimme ja luonnonolosuhteittemme muokkaamaan rakennuskantaamme suhtaudutaan kuin muodinmukaisiin elämysmatkailun atraktioihin.

Olen kriittinen kaikkea wauta, jeetä, hippiä ja poppia kohtaan silloin kun kysessä on yhteistä mielen- ja kulttuurimaisemaamme muokkavien ja käytettäväksi tarkoitettujen rakennelmien rakentamisen taide. Esimerkiksi Daniel Libeskindin suunnittelema Juutalainen museo Berliinissä on todellisen megawaun arvoinen taideteos, mutta kaikessa vaikuttavuudessaan myös eräänlainen informaatiotulvan kyynistämän aikuisen huvipuisto. "Hei, kato, tää lattia on tälleen kallellaan!... Hei täällä on vielä yksi huone jossa on, wau, aika siisti kuilu... Vähäks makee tää pilaripuutarha kun tää on sillee hämäävä tää vinous", "Täällä vitriinissä ei ole kuin jotain tylsiä viuluja..." Minä en oppinut toisen maailmansodan paljastamasta ihmisen perimmäisestä pahuudesta mitään uutta. Sen sijaan opin liudan uusia arkkitehtuurin efektejä ja sen, että arkkitehtuuri on parhaimmillaan silloin, kun se ei julista eikä keikistele, ei kerjää huomiota eikä kärtä katseita. Että se talo vaan on lempeänä ja sallivana siinä omalla paikallaan, niin kuin aina olisi siinä istuskellut. Omana rakastettavana, vähäpuheisena itsenään ihan niin kuin me suomalaisetkin. Se riittää. Siinä on kaiken nykykulttuurin soidinlaulun jälkeen melkeinpä waun kokoisen helpotuksen huokauksen paikka.

In our local press, the last few summer weeks have introduced us the question of whether Helsinki should invest in new, iconic, and internationally appealing architecture. My trip to Berlin a week ago gave me an impulse to wonder if all the pieces are right in this new trend of wau architecture ? speaking within the Finnish context, I mean. References to the leading ten top architects resemble the way we speak about olympic athletes (Frank Gehry broke his personal record! Zaha Hadid scores season's best!); the built heritage that has been formed by our national history, our society, our culture and our natural conditions are treated like fashionable gadgets or attractions of the Grand Tour.

I'm critical towards everything that's wau, jeah, hip or pop at least when it comes to the art of building artefacts that compose our mutual mental or cultural landscape and that are aimed to be used. For instance, the Jewish Museum by Daniel Libeskind in Berlin is an artwork worth of a megawau, but in all its impressiveness it's also a kind of a themepark for adults cynicised by the information flood. "Hey look, this floor is, you see, tilted... Hey, here's yet another room where's a really cool kind of a ravine here... Wau, the slanting garden is really amazing... Oh, there's nothing here but some boring violins... " I didn't learn anything new from our innate evil that the Second World War revealed. What I did learn, however, was plenty of architectural effects and that architecture is at its best when it doesn't proclaim or ask for attention, being so that the house sits there in its place like it's always been there, warm and allowing. In its lovable and silent self just like we Finns. That is enough. In the midst of the mating songs of contemporary culture, that's almost a spot for a wau-sized sigh of relief.

Alku | The Beginning

Tänään koulujen syyslukukauden ensimmäisenä päivänä on hyvä aloittaa tämä arkkitehtuuria käsittelevä blogini. Koska edessäni on ainakin lukuvuoden mittainen tauko teoriaopetuksessa Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla, olen päättänyt käyttää opetukselta säästyvän ajan tämän blogimuotoisen digitaalisen kolumnipalstan ylläpitoon.

Tulen kirjoittamaan näille sivuille havainnoistani ja ajatuksistani, jotka koskevat arkkitehtuuria, suunnittelua, rakentamista ja arkkitehdin työtä. Aion kertoa työstäni ja projekteistani sekä esitellä kaikenlaisia erilaisia juttuja kirjoista kilpailuihin, joita pidän ajankohtaisina tai kiinnostavina. Pääpaino tulee oletettavasti olemaan arkkitehtuurin teoriassa ja ote tulee olemaan ehdottoman henkilökohtainen ja poleeminen.

Ainakin täällä Suomessa arkkitehtuuria koskevaa julkista keskustelua käydään aivan liian vähän ja aivan liian kainostellen. Toivonkin, että blogini saa lukijoita ja innostaa kommentoimaan ja että arkkitehtuuri ja rakentaminen saavat osakseen ansaitsemansa innostuneen, avarakatseisen ja moniarvoisen huomiomme.

Today, on the first school day of the autumn term, is a good day to begin this blog of mine about architecture. As I'm facing (at least) a semester without teaching theory of architecture at Helsinki University of Technology, Department of Architecture, I've decided to dedicate the spare time with this weblog-based digital commentary page.

These pages will be filled up with my writings on architecture, architectural design, building, and the work of the architect. I'll tell about my work and my current projects as well as introduce all kinds of interesting or topical stuff from books to competitions. The focus will assumingly be in architectural theory; the approach will be essentially personal and polemic.

At least here in Finland, there's far too little public discussion about architecture and building, and the existing commentary is usually very timid. I conclusively hope that my blog will get readers and trigger comments and that architecture and building will attract our devoted, pluralistic and open-minded attention they deserve.