Ryyppää kanssamme

Syyskuun laskeutuessa lokakuuksi olen joutunut myöntämään, kuinka totta lääkäri-kirjailija Juhani Seppäsen väite läpialkoholisoituneesta Suomesta on. Seppäsen Selvästi juovuksissa -nimisestä juomarin päiväkirjasta syntynyt keskustelu on saanut ainakin minut miettimään, onko ns. mukavan yhdessäolon hengessä suoritettu tissuttelu sittenkään aina ihan okei. Uusimmassa Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä ollut juttu kustantamoiden kirjasyksyn kännikekkereistä karaokeineen oli sekin oikeastaan aika puistattavaa luettavaa.

Lasiin sylkemättömälle arkkitehdille alkusyksy on nestetankkauksen kannalta varsinaista kulta-aikaa. Tänä syksynä toimistomme kahvipöydällä on ollut parhaimmillaan kymmenkunta kaunista kutsua milloin minkin firman asiakastilaisuuteen. Tarjolla on aina ne samat asiat: tutustuminen syksyn uutuuksiin cocktailien tai vähintään viinin ja juuston kera. Rajuimmilla firmoilla on lisätäkynä musiikkia, ohjelmaa, golfia tai arvonta.

Nuorempana noviisina kyseiset tilaisuudet olivat aika hauskoja. Tuntui tärkeältä velloa lasi kädessä tungoksessa ja arvostella tuoleja, lamppuja, kaakelilaattoja tai mitä milloinkin. Koin itseni itsetuntoa uhkuvaksi ammattilaiseksi: "tässä tunnettu nuori, aikaansa seuraava arkkitehti päivittää tuotetietouttaan"; "tässä hän antaa käyntikorttinsa komealle nuorelle myyntihenkilölle"; "tässä hän solmii kontakteja alan vaikuttajiin". Helsingin juhlaviikkojen Taiteiden yö -tapahtuman yhteyteen nivotut asiakastilaisuudet olivat kaikista mukavimpia: pari museokäyntiä sujui rattoisammin, kun teki pari välitankkausta alan firmojen viini-juusto-asemilla.

Nyttemmin, luontaisen sosiaalisen kontaktirajoitteisuuteni lipsahdettua jo lähes kärttyisä akka -asteelle, kaikenlainen muodollinen seurustelu pyhävaatteissa on alkanut tuntua aina vaan rasittavammalta. Suhde omaan itseen arkkitehtina on sekin muuttunut ja omaa tärkeyttä puhkuvan nuoren nousukkaan tilalle on kehkeytynyt keski-ikäinen kahvikuppineurootikko: "tässä unohdettu nero saapuu kiitollisena siitä, että hänet on muistettu kutsua tilaisuuteen"; "tässä hän esittää kaikista kiperimmän teknisen kysymyksen tuotteen ominaisuuksista, jotta muut huomaavat kuinka päteviä tässä ollaankaan"; "tässä hän kertoo mahdollisimman kuuluvasti, missä kohteessa hän on tuotakin tuotetta jo tullut käyttäneeksi"; "tässä hän ottaa kolmannen lasin punaviiniä, koska ei tunne täällä ketään eikä ole muutakaan tekemistä".

Ammatillisen tiedonhankinnan kannalta kyseiset Ryyppää kanssamme -tilaisuudet ovat täysin turhia. Tilaisuuksissa on tungosta, myyntiedustajat eivät joko ehdi tai osaa paneutua teknisiin ominaisuuksiin, hintatiedot ovat vielä vahvistamatta. Kutsuun vastaamisen todellisena houkuttimena ei voi siis olla tutustuminen syksyn uutuuksiin, vaan kulttuurissamme vallitseva, sosiaalisen kelpoisuuden edellyttämä yhteisdokaus. Täkynä on vain ja ainoastaan se viinilasillinen, muutama olutpullollinen, pari cocktailia oheispalleroineen. Vai väittääkö joku tosissaan edes harkitsevansa lähtöä työpäivän jälkeen asiakastilaisuuteen, jossa tarjolla on tutustuminen syksyn uutuuksiin? Siis ihan raakana?

Vinkkinä mainostoimistoille ja PR-osastoille kerrottakoon, että parhaimmat - siis ammatillisesti antoisammat - ja panos/tuotos -suhteeltaan tehokkaimmat tilaisuudet ovat seminaarit tai vapaamuotoisemmat oheisohjelman ympärille nivotut sosiaaliset tapahtumat. Seminaareissa tiedollisen annin saa valmisteltuina, isäntäfirman toimialaan liittyvinä asiantuntijapuheenvuoroina; vapaamuotoisimmissa golfkisoissa, tutustumiskäynneissä tms. isäntäfirman toimiala jää mieleen miellyttävästä ajanvietteestä, tyylikkäistä puitteista ja antoisasta seurasta, ja ammatillinen tuotetietouskin päivittyy käteen annetusta tuotekassista logopainatteisine kuulakärkikynineen. Kahdenkeskiset tapaamiset myyntiedustajan kanssa joko omassa toimistossa tai firman showroomissa ovat suorastaan täydellisiä: saa oikean kontaktin, voi tehdä kysymyksiä, saa tarvitsemansa näytekappaleet, ja voi saada jopa kupposen juomaakin. Siis kahvia, teetä tai tuoremehua. Uudesta tiedosta ja hyvistä, innostavista tuoteuutuksista juopuminen riittäköön.

Oma koti kullan kallis

Olemme toimistossamme piirtäneet jo vuosien ajan omakotitalojen suunnitelmia mitä erilaisimpiin elämäntilanteisiin ja mitä erilaisimmille ihmisille. Olemme suunnitelleet tiukkaan budjetoidun ensiasunnon, mukavan ja toimivan talon eläkepäiviksi, luksusluokan edustuskodin ja kaikkea siltä väliltä. Tällä hetkellä työpöydällä on tyylitietoisen perheen tukikohdan toteutuksen viimeistelyä, fantastiselle merenrantatontille suunnitteilla olevan omakotitalon piirustusten tarkentamista ja 1980-luvun omakotitalon peruskorjaus- ja laajennussuunnitelmien laadintaa.

Ehkäpä juuri tästä tavallisten suomalaisten kanssa kertyneestä työhistoriastani johtuu, että olen yliherkistynyt kaikkiin tiedotusvälineissä ja oman ammattikuntani piirissä tehtyihin juttuihin omakotitaloista tai pientaloista. Luen niitä kuin piru raamattua, kuuntelen korvat punaisina letkautuksia milloin hölmöistä arkkitehdeista, milloin arkkitehtien hölmöistä asiakkaista. Etsin julkaistuista kohteista virheitä ja kohtia, jonka olisi voinut tehdä paremminkin, ilahdun hyvin sujuneista hankkeista, taidokkaasta suunnittelusta ja kekseliäistä ratkaisuista, ja omassa maisemassaan hallitusti istuvat talon ja puutarhan kokonaisuudet ovat yhtä juhlaa.

Viime aikoina olen ottanut herneen nenääni tasapuolisesti sekä ylimielisten kollegojen nenännyrpistelystä että elämänsä suurimpaan investointiin ylimielisen kaikkitietävästi suhtautuvista ns. "K-rauta" -ihmisistä, joista ensin mainittuja on tullut pelottavan usein vastaan tosielämässä ja joista jälkimmäisiä on viime aikoina esiintynyt pelottavan paljon omakotirakentajia esittelevissä lehtijutuissa. Nämä tapaukset kertovat "suunnitelleensa kaiken itse" ja välttäneensä "arkkitehtien kotkotukset". Harmillista kyllä, arkkitehtien kotkotukset näyttävät vaihtuneen mainosmiesten ja naistenlehtien sisustustoimittajien kotkotuksiin, ja suunnittelun laatukin näkyy siitä kokonaiskammottavasta turjakkeesta, jonka edessä otetussa kuvassa nuo onnelliset tee-se-itse -perheet irvistelevät.

Ensin mainitusta esimerkkinä kerrottakoon sitten yhä vieläkin puistattava vuodatus, jonka sain kuulla erään koulutustilaisuuden kahvijonossa. Kyseinen kuuluisuus kaahotti saaneensa niin kovin paljon yhteydenottoja ihmisiltä, jotka kysyivät aina ensimmäiseksi, mitähän sellainen arkkitehdin piirtämä omakotitalo oikein maksaisi? Tähän arkkitehti kertoi naureskellen vastanneensa, että asiakas saa piirustukset vaikka ilmaiseksi, kunhan toteuttaa talonsa täsmälleen siten kuin arkkitehti on piirtänyt. Seurasi yleistä hekottelua ja päivittelyä: "Niin, sellaistahan se on, eivät tajua, mitä arkkitehtuuri on, eivät koskaan tee suunnitelmien mukaan, menevät muuttelemaan ja valitsevat materiaalitkin ihan miten sattuu. Voi niitä tyhmiä taviksia, kun eivät ymmärrä omaa parastaan!"

Olen aina ajatellut arkkitehdin työtä yhtenä maailman hienoimpana palveluammattina, katson toimivani kuin kätilönä edesauttamassa ajatusten konkretisoitumista osaksi rakennettua ympäristöämme. Mielessäni ovat yhä opiskeluaikojeni kunniakkaimman professorin varoitukset arkkitehtuurista, jonka estetiikka edellyttää asukkiensa seisomista mustat vaatteet päällä kontrapostossa appelsiini kädessä. Itse varoittelen itseäni hankkeista, joissa ei ole aineksia molemminpuoliseen luottamukseen eikä järkevää aikataulua yhteiseen työskentelyyn. Onko siis sitä suunnattoman hienoa rakennustaidetta tänään se, että mennään baskeri päässä leikkimään kotia toisten rahoilla ja määräilemään, mitä sinne saa laittaa ja mitä ei? Ja onko sitä järkevää suomalaisuutta nyt sitten todellakin se, että sairaudet hoidetaan lääkärillä, lakiasiat juristilla, mutta rakennusasiat hoidetaankin rautakaupan talomyyjällä ja talkooporukalla? Miehekkäästi. Tää on taidetta, jumalauta. Ite, perkele.

Hyvästi, tornit!

Tänään, kun tasan viisi vuotta on kulunut New Yorkin WTC-tornien tuhoutumisesta, tulin ajatelleeksi, kuinka totta, mutta myös kuinka epämääräisesti realisoituva tuo ikiaikainen väite arkkitehtuurin symbolisesta merkityksestä loppujen lopuksi onkaan. Minulle kaksoistornit olivat New Yorkin symboli, ja New York puolestaan modernin, yksilöllisen ja urbaanin elämän täydellistymä. Jo ensimmäinen käyntini New Yorkissa joskus 1980-luvun alkupuolella sai minut haaveilemaan muutosta sinne 'ehdottomasti' jonakin päivänä, ja opiskeluaikoina tuo tunne vain vahvistui. Kaksoistornit, New York, eläköön!

Sittemmin, kun Woody Allen -elokuvat alkoivat olla jo kymmenettä kertaa katselukierroksessa ja Helsingin Etu-Töölössä oli kolmen pienen lapsen äidille urbaania sykettä enemmän kuin tarpeeksi, New York kutistui mielessäni vain 'sitten joskus' -mahdollisuudeksi, jonka toteutumista en oikeastaan edes tosissani tainnut halutakaan. WTC-tornit muuttuivat pönäkän porvariselämän marinoimassa mielessäni vähitellen vain jonkinlaisiksi edistysuskon torahampaiksi, jotka halusivat saada modernistisen maailmanjärjestyksen yksinkertaisen kuvakielen koko homogenisoidun ja pastöroidun maailman yhteiseksi kansanperinteeksi. Minulle kaksoistorneista tuli omaan erinomaisuuteensa tukehtuvan ns. länsimaisen kulttuurin keskisormet.

Tuon hirvittävän, viiden vuodan takaisen mustista mustimman päivän jäljiltä New Yorkissa on nyt Ground Zero -työmaa, josta on sitten joskus nouseva uusi New Yorkin ja vapauden monumentti kuin feniks-lintu tuhkasta. Ja silti tuntuu siltä, kuin kyseessä olisi arkkitehtuurin valjastaminen petokseen. Rakennamme vapauden, toivon ja demokratian symboleja maailmaan, jonka olemme omalla käytöksellämme tekemässä päivä päivältä yhä kiduttavamman toivottomaksi. Rakennamme kansakuntamme ja kulttuurimme ikoneja kuin saadaksemme itsemme vakuuttuneeksi, että me olemme yksi yhtenäinen kulttuuri, meillä on kuin onkin yhteinen arvopohja ja kaikki on, hei ihan oikeesti, aika okei. Aikamme arkkitehtuurimonumentalismi tekee puolestamme symbolisesti sen, mikä on meille liian kipeää tehdä käytännössä.

Pohdittaessa vaikkapa nyt Helsinkiin kaavailtua keskustakirjastoa, kehotan pysähtymään WTC-tornien muiston ääreen ja miettimään tornit suunnitelleen arkkitehdin, amerikkalaisen Minoru Yamasakin (1912-1986) lausumia sanoja voimakkaasta ja symbolisesta arkkitehtuurista:

?Eräät merkittävimmistä arkkitehdeistä todella uskovat, että kaikkien rakennusten tulee olla ?voimakkaita?. Sana ?voimakas? tässä yhteydessä näyttää viittaavan ?vahvuuteen? eli siis siihen, että jokaisen rakennuksen tulisi olla monumentti kulttuurimme elinvoimaisuudelle. Nämä arkkitehdit suhtautuvat halveksien pyrkimyksiin rakentaa ystävällisiä, hieman lempeämpiä rakennuksia. He perustavat uskomuksensa siihen, että [amerikkalainen] kulttuurimme on kotoisin etupäässä Euroopasta: eurooppalainen arkkitehtuuri on perinteisesti ollut monumentaalista ja se on heijastanut valtion, kirkon tai aatelisperheiden - kyseisten rakennusten pääasiallisten rahoittajien - tarpeita hämmästyttää ja tehdä vaikutus massoihin... Vaikkakin on väistämätöntä, että eurooppalaisen rakennustaiteen monumentteja ihailevat arkkitehdit pyrkivät samoihin tavoitteisiin - suuruuteen ja niihin mystiikan ja voiman elementteihin, jotka esiintyvät jokaisessa katedraalissa ja palatsissa - tällaista arkkitehtuuria tulee kuitenkin pitää hyvin poikkeuksellisena, koska me rakennamme omat rakennuksemme täysin toisenlaista käyttötarkoitusta varten"... (1) "Minusta olisi hyvin tärkeää rakentaa seesteisiä rakennuksia, koska sivilisaatiomme on tällaisenaan niin kaoottinen. Tarkoitan siis, että koko teollistumisen aika on saattanut meidät kaaokseen, joka kaipaisi vastapainoa. Mielestäni ympäristö on eräs tehokkaista tavoista tasapainottaa kaoottista elämäämme, ja siitä syystä rakennusten tulisi mielestäni olla seesteisiä. Toisaalta taas, jos tuo seesteisyys tehtäisiin niin, että käytettäisiin vaan pelkkiä suorakulmioita, lopputuloksesta tulisi hyvin tylsä. Huone täynnä Mondrianeja olisi sekin todella tylsä. Kunnioitan Mondriania herkkänä maalarina, mutten silti haluaisi koko elämäni olla yhtä Mondriania. Yhteenvetona toteaisin siis, että on hyvin tärkeää, että otamme opiksemme menneisyydestä, kun mietimme arkkitehtuurille asettamia tavoitteitamme"... (2)

(1) Minoru Yamasaki teoksessa Paul Heyer, Architects on Architecture: New Directions in America, s. 186. http://www.greatbuildings.com/architects/Minoru_Yamasaki.html
(2) Smithsonian Archives on Art. Oral history interview with Minoru Yamasaki, August 1959, interviewer Virginia Harriman http://www.aaa.si.edu/collections/oralhistories/transcripts/yamasa59.htm

Pölynpyyhintää

Tämä viikko on mennyt siivotessa työhuoneeni kirjahyllyä. Löytyi paitsi litistyneitä hämähäkkejä ja läjäpäin roskaa myös hauskoja vanhoja lehtileikkeitä ja muuta unohtunutta arkistomateriaalia. Kokoelmiini on kertynyt muhkea määrä mm. italialaisia ja amerikkalaisia arkkitehtilehtiä 1950-luvulta 1980-luvulle, joiden selaaminen on kiihkeimmällekin trendinhaistelijalle mitä tervetullein muistutus kaiken suhteellisuudesta. Eilen in voi olla tänään täysin out.

Hauskimpia vanhojen lehtien aarteita ovat mielestäni mainokset, joista ohessa yksi hupaisa näyte (kuvalähde: Rixon-Firemark Inc. -yhtiön mainos. Progressive Architecture, February 1973, s. 105). Eiks oo aivan ihku interiööri!

Noh, samasta lehdestä löytyy myös muita mainoksia, joiden kuvat näyttävät kuin ne olisivat aivan tämän päivän tuotantoa. Esimerkiksi alla olevan mainoksen kuva (kuvalähde: Follansbee-yhtiön mainos. Progressive Architecture, February 1973, s. 30) on nykyarkkitehdin silmään yhä aivan huippumoderni (kuvatekstissä kerrotaan kyseessä olevan arkkitehti Stanley Tigermanin St. Benedictin luostarikappeli Benet Lakessa Wisconsinissa). Mainoksessa kehutaan Follansbee-yhtiön "ylittämättömän toiminnallisia ja esteettisesti miellyttäviä" tinan ja lyijyn seoksella päällystettyjä ohutlevytuotteita moderneihin metallijulkisivuihin.

Tina, lyijy, metallijulkisivut...? Eikös se ollutkaan oman aikamme huippuarkkitehtuurin full metal jacket- ikonografiaa? Ja juuri sen kerran kun mekin - kaikkea muodikasta kavahtavat kalkkikset - innoistuimme toimistossa kokeilemaan niitä rakenteilla olevaan yksityistaloprojektiin?! Voi pahus!

Normaali-ihminen standardikaupungissa

Perheeni kahdella pienellä, valkoisella ja pörröisellä koiralla on virallinen työpaikka toimistomme blondisihteereinä. Heidän työtehtäviinsä kuuluu makoilu, loikoilu, torkkuminen, nukkuminen, omistajien lounaskävelystä huolehtiminen sekä kokoustilanteiden viihdyttäminen. Nuoremmalla ongelmakoirahuligaanilla on ensimmäisen omistajaperheen luona syntynyt trauma muista koirista ja sitkeän rehabilitaatioprosessimme tuloksena uskaltauduin tänään ensimmäistä kertaa ko. neitien kanssa läheiseen koirapuistoon. Tämä varsin iso ja toiminnalliselta tuntuva juoksentelualue on aidattu Helsingin läntisen lähiön kauniseen, luonnontilaiseen metsään, ja tuntui varsin mukavalta pistäytyä puistossa kesken työpäivän.

Omien puistojen tarjoaminen vapaana, mutta hallitun turvallisesti juoksenteleville kaupunkikoirille on ainakin minusta kaikinpuolin kannatettavaa kaupunkisuunnittelua. Mutta siinä suurten kuusien varjostamassa, mustaksi tallautuneella metsämaalla seisoskellessani tuli mieleen, mikä on se normaalikaupunkilaisen tai standardi-ihmisen malli, jonka suhteen mitoitetaan se, mikä on toivottavaa ja mikä on poikkeavaa ja jolle halutaan osoittaa oma "tavallisista työssäkäyvistä ihmisistä" erotettu ja mielellään johonkin vähiten häiritsevään korttelinkulmaukseen aidattu maailmansa. Tässä lienee kysymys samasta kummallisesta ilmiöstä, josta Panu Lehtovuori on puhunut kaupungin käytön todellisuudesta vierautuneena konseptikaupunkina.

Omasta katsantokannastani tarkasteltuna kotikaupunkini Helsinki tuntuu toden totta tätä nykyä olevan suunniteltu normaali-ihmiselle, joka näyttäisi olevan varhaiskeski-ikäinen, melko hyvin toimeentuleva, joukkoliikenteeseen suopeasti suhtautuva, esteittä kävelemään kykenevä ja kaikilla aisteilla toimiva mies, jonka aktiivielämä keskittyy ainakin osan vuorokaudesta ydinkeskustaan. Tuo ydinkeskusta-keskeisyys näkyy Helsingin liikennesuunnittelusta ja palvelutarjonnasta. Matka joukkoliikenteellä Helsingin lähiöstä A lähiöön B käy lähes aina keskustan kautta vaikka matkaa olisi linnuntietä vain muutama kilometri ja ainakin silloin, jos haluaa matkata Helsingin sisäisen liikenteen hinnalla. Matka hyvän ruoan ääreen suuntautuu poikkeuksetta ydinkeskustaan, sillä todellisilla normaaleiden ihmisten (sic!) asuinaluilla ei löydy korttelikapakaan juottolaa kummoisempaa ravintolaa. Kävelykykyisyys paljastuu viimeistään silloin, kun yrittää työntää lumisena vuodenaikana lastenvaunuja jossakin keskustan kivikaduilla läpi katujen reunoille kertyneiden lumivallien ilman, että saa oman tai lapsensa niskaan katoilta putoavia jäälohkareita. Ja tästä pääsemmekin kuluttaja-kaupunkilaisen mieskeskeisyyteen, sillä päivä naisten paratiisissa vietetään katetussa, kynnyksettömässä, valvotussa ja kodin sijainnin ja isojen perheautojen kannalta hyvien paikoitustilojen kauppakeskuksessa.

Michel Foucault tarjoaa kiinnostavan tulkinnan koirille koirapuistoissaan, lapsille leikkipuistoissaan ja nuorille skeittipuistoissaan. Emme ole tilassa kuin tyhjiössä vaan tilassa, joka määrittelee ns. positioita. Näiden positioita määritteleviä tiloja on Foucaultin mukaan kahta tyyppiä: heterotopiat (s.o. konkreettinen paikka tai tila, joka on todellisuudelle käänteinen kuten esim. museot, kirjastot, kasarmi, hautausmaa jne.) sekä utopiat (so. tilajärjestely joka ei sijaitse missään konkreettisessa tilassa). Utopia kuvaa täydellistä yhteiskuntaa ja on aina ehdottoman epätodellinen. Heterotopia taas tarjoaa näkymän käänteiseen todellisuuteen, joka oikeasti on jossain todellisessa paikassa ja joka tekee käänteisyydellään vastakappaleen, siis todellisuuden, näkyväksi.

Foucaultin mukaan kulttuurit muodostuvat heterotopioista. Esim. sotaväen kulttuurinen merkitys miehelle merkitsee kasvua mieheksi poissa perheen luota ja tämä näkyy konkreettisesti siinä, kuinka kasarmit ovat omia suljettuja pienoiskaupunkejaan kaupunkien ulkopuolella tai maaseudulla. Myös hautausmaat ovat heterotopioita: ne sijaitsevat perinteisesti kaupungin keskustassa, mutta ne ovat omia aidattuja, hiljaisia saarekkeitaan muistuttaen meitä kuoleman jatkuvasta läsnäolosta, mutta myös siitä, että me, hautausmailla kuljeskelevat, olemme yhä elossa. Kulttuurinen positiomme määrittyy siis silloin, kun katsomme utopian ja heterotopian väliin muodostuvaan eräänlaiseen kulttuuriseen peiliin: näen itseni tilassa, jossa en ole ja jonne en välttämättä edes haluakaan.

Mitä näen koirapuistossa? Koirattoman, karvattoman, allergisoimattoman, sotkemattoman ja äänettömän kaupunkikulttuurimme aidatun vastakohdan - turvallisuuden ja hygienian nimissä, tottakai. Ja mitä minä näen, kun katson koirapuistosta alas kaupunkiin? Nuo normaali-ihmiset normaaleine käytöspiirteineen - tilan, jonne en välttämättä edes haluakaan.

I'll try to post a translation of this post later. Sorry for the inconvenience.