Seksismistä ja tähtikultista

Kerroin viimekertaisessa postauksessani viime lauantaina Kiasmassa järjestetystä Mies van der Rohe -säätiön tilaisuudesta, jossa esiteltiin säätiön vuoden 2005 palkintoehdokkaita. Kävin paikalla ja tilaisuus oli antoisa etenkin sen suhteen, että oma, hiljalleen rakentunut näkemykseni arkkitehtuurin maailmassa vallitsevasta sankarimieskeskeisyydestä (hih hih, mikä sanasattumus!) osoittautui mitä elinvoimaisimmaksi. Kaikki viisi tilaisuudessa esitelmän pitänyttä puhujaa olivat miehiä. Kaikki viisi kommentoijaksi valittua kriitikkoa olivat miehiä. Pienessä kutsumainoksessakin mainitut nimet olivat miehiä.

Kun olin seitsemisen tuntia kärvistellyt katselemassa toki toinen toistaan innostavampia dioja kuumimmasta mahdollisesta eurooppalaisesta arkkitehtuurista, en enää lopun yleisöosuudessa pystynyt olemaan kertomaan havainnoistani loppukeskustelua ohjaaville panelisteille. Arkkitehtuurin maailman sukupuolikysymys ei ollut ainoa ongelmani. Ärsyynnyin puhujia esittelevän säätiön edustajan tapaan luetella puhujien saamia palkintoja, nimityksiä yms. kuin urheilukilpailujen kauden parhaita ikään. Ärsyynnyin esiintyjien puistattavaan omahyväisyyteen kertoa projekteistaan vain itsekeskeisinä, kyseisen yksittäisen arkkitehdin luovuuden hedelminä vailla kytköstä tilaajaan tai edes projektissa mukana olleisiin teknisiin suunnittelijoihin. Vain pari puhujaa käytti monikon ensimmäistä persoonaa, vain pari puhujaa tuntui olevan yhä vilpittömän innostunut oman työnsä merkityksestä sen parissa elämään joutuvan yhteisön keskuudessa enemmän kuin kyseisen työn mahdollisesta raflaavuudesta palkintojuryjen, kuraattoreiden ja arkkitehtuurilehdistön silmissä.

Miksi yhä vieläkin ainoa oikea arkkitehtuuri on sankarillisten miesten taidetta? Denise Scott Brownin, arkkitehdin ja Robert Venturin puolison, essee Room at the Top? Sexism and star system in architecture (Jane Rendell et. al (toim.). Gender Space Architecture. Routledge 2000, s. 258-265; alkup. ilmestymisvuosi 1989) on eräs terävimmistä kuvauksista siitä, minkälaisessa maailmassa me arkkitehdit oikein elämme. Sitkeistä, sekä Bobin että Denisen taholta sinkoilleiden oikaisuvaatimuksista huolimatta Denise lakkasi avioliittoon vihkimisen jälkeen olemasta arkkitehti; hänestä tuli ensisijaisesti Robertin vaimo. Kirjojen julkaisijat 'unohtivat' hänen nimensä julkaisuistaan ja otsikoivat "miehet arkkitehtuurin takana". Kokouksissa ja seminaareissa hänelle osoitettiin 'naisten ohjelmaa'. Opiskelijoiden ihailevat katseet kohdistuivat aina Bobiin. Esitelmäpyyntöjä lähettäneet pettyivät, jos paikalle ilmaantui Denise eikä Bob.

Kun olin esittänyt pitkän ja rönsyilevän kysymykseni (joka täsmällisesti ottaen kohdentui panelistien käsitykseen arkkitehtuuri-instituutioiden roolista nykypäivänä), minuun päin kääntyi joukko tyylikkäitä naisia, jotka totesivat hymyillen olleensa yhtä vastuullisessa roolissa esitellyissä projekteissa kuin miehensäkin, mutta he olivat antaneet miestensä hoitaa esiintymisen paremman kielitaidon takia. Moderaattorit tarttuivat sukupuolikysymykseen hieman ärhäkämmin: he viittasivat säätiön edustajan yksinvaltiuteen valita tilaisuuden puhujat ja siihen 'kaikkien tuntemaan tosiasiaan', että esimerkiksi Rem Koolhaasinkin toimiston OMA:n "lähes kaikki työt ovat itse asiassa Koolhaasin kumppanin Ellen van Loonin käsialaa".

Kiitos, Denise, esseestäsi! Nyt ymmärrän, miksi viime lauantainakin OMA oli Rem Koolhaasin toimisto, ja OMA:n työt olivat Rem Koolhaasin arkkitehtuuria. Arkkitehtuuri on miesten taidetta. Mieskriitikko on, kuten Denise kirjoittaa, aina kuninkaan-, ei kuningattarentekijä, eikä työryhmääkään voi koskaan kruunata kuninkaaksi. Ja naisille on, Denisen sanoin, oma pehmeä muusanroolinsa. Vaihtoehtoisesti he saavat huolehtia arkkitehtuurin pehmeimmistä arvoista kuten kaupunkisuunnittelusta, asuntosuunnittelusta, sisustuksesta tai planeettamme pelastamisesta. Tähti kun on aina sukupuoleltaan mies.

Arkkitehtuurin nimeen

Jokasyksyisten apurahapäätösten, kirjauutuuksien, palkintojen, näyttelyavajaisten ja muiden kulttuurispektaakkeleiden aikaan arkkitehtuurillekin lankeaa hieman julkisuuden päivänpaistetta. Esimerkiksi huomenna lauantaina 20.10 kulttuurielämämme kokoontuu Suomen EU-puheenjohtajuuskauteen liittyen Mies van der Rohe -säätiön järjestämään, Coup de Dés: Emerging European Architectures -seminaariin Helsingin Kiasmaan keskustelemaan uuden eurooppalaisen arkkitehtuurin suuntaviivoista. Ohjelmassa on viisi eurooppalaista arkkitehtia, jotka esittelevät yhden uusimmista töistään, joita viisi kriitikkoa sitten analysoi tarkemmin. Ohjelmalehtisen mukaan "jokainen esitys ja sitä seuraava dialogi tarjoaa tilaisuuden lisätä ymmärrystämme esiteltävistä arkkitehtuuriteoksista suhteessa seminaarissa käsiteltäviin erityisteemoihin. Panelistien ja yleisön välinen keskustelu päättää tilaisuuden."

All publicity is good publicity, ja huominen tilaisuus vaikuttaakin kerrassaan hienolta ja tervetulleelta tapahtumalta. Myönnän myös auliisti, että etenkin sisäsiittoisessa Suomessamme rakentamisesta, asumisesta, kaavoituksesta ja arkkitehtien rakennustaiteellisista ratkaisuista käytävä keskustelu kaipaa kipeästi lisää virtaa ja etenkin julkista huomiota. Olen kuitenkin ryhtynyt epäilemään, että ollakseen vakavasti otettavaa ja huomionarvoista, arkkitehtuurikeskustelun täytyy olla ehdottoman muodollista, hyvin järjestäytynyttä ja tiukasti hallittua? Tapahtumapaikkana tulee olla jokin Virallisesti Hienoa Arkkitehtuuria oleva rakennus, järjestäjänä täytyy olla jokin instituutio, ja tilaisuuden teeman tulee liittyä johonkin suurempaan ja merkittävämpään yhteiskunnalliseen ajankohtaisuuteen. Protokollahan näissä tilaisuuksissa on aina sama: huolellisen valintaprosessin läpi käyneet tekijät kertovat töistään ja sitten niitä kommentoidaan. Ja sitten aplodeerataan hillitysti.

Kaikki kunnia hyvää ja arvokasta työtä tekevälle Suomen Rakennustaiteen museolle, Suomen Arkkitehtiliitolle ja Alvar Aalto Akatemialle kansainvälisistä arkkitehtuuri-instituutioista puhumattakaan, mutta pelkäänpä, että paljon peräänkuulutettu arkkitehtuurikeskustelu on ajautumassa institutionaaliseksi sananjulistukseksi. Ylläkuvatun kaltaisissa tilaisuuksissa arkkitehdit kertovat töistään; kriitikot kertovat kyseisten töiden rakennustaiteellisesta merkityksestä. Heillä, asiantuntijoilla, on tarina, suuri kertomus, ja yleisön tehtävä on ottaa se vastaan.

Pieni sisäinen perkeleeni ehdottaa, että jos me todella haluamme vireää ja moniarvoista arkkitehtuurikeskustelua, tärkeiden tahojemme on syytä jalkautua - ja nimenomaan instituutioina - yksittäisten arkkitehtien, tutkimuslaitosten, yritysten ja kunnallisten organisaatioiden seuraksi myös asuntomessuille, sisustustapahtumiin, kaavaesittelyihin ja muihin karvalakkikansan kokoontumisajoihin. Lopettakaamme arkkitehtuurista kertominen, aloittakaamme arkkitehtuurista keskusteleminen. Lausukaamme sanat 'arkkitehtuuri' ja 'rakennustaide' ääneen ilman kulttuurisiin muodollisuuksiin viritettyä varmistinta. Ilman arvokkaita puitteita, ilman esitelmöintiä, ilman aplodeja.

Hullut päivät

Hääpukuliikkeen ikkunamainos lupasi kaiken, mitä tarjotaan häävarustukseen: "Meiltä puvut, frakit, kengät, hunnut, korsetit!" Radioasema on mainostanut kuorofestivaalia samalla konseptilla koko viikon: "On Värttinää, on Anna-Mari Kähärää, on Hannu Lintua!"

Tuli mieleen, voisiko arkkitehtitoimisto markkinoida omaa palveluaan samalla, ylitsevuotavan kaikenkattavalla menetelmällä? Suomen Arkkitehtiliiton SAFA:n ammattieettisten periaatteiden tulkintaohjeet eivät olisi mikään este, sillä "tiedottaessaan itsestään ja markkinoidessaan palvelujaan arkkitehdin tulee toimia totuudenmukaisesti ja vilpittömästi; markkinoinnissa tulee noudattaa hyviä tapoja ja kunnioittaa alalla toimivaa kollegaa; ja markkinoinnin tulee kohdistua yksinomaan markkinoijan omaan toimintaan, ellei ole kysymyksessä yhteisilmoitus, eikä se saa olla toista arkkitehtia tai muita suunnittelijoita halventavaa tai heidän toimistaan kielteisessä sävyssä kertovaa." Ensimmäinen asianajotoimiston televisiomainoskin on jo nähty, joten miksipä eivät arkkitehtitoimistotkin luopuisi turhasta häveliäisyydestä ja siirtyisi avoimen kaupalliseen tiedottamiseen?

Joku siinä kuitenkin tökkii. Onko hyvä, jos arkkitehdista tuleekin mieleen valkaistuine hampaine hymyilevä esteettisen kirurgian muovimuumio? Onko hyvä, jos ryhdymme olettamaan, että arkkitehtitoimiston tuottaman arkkitehtuurin laatu on suoraan verrannollinen siihen mielikuvaan, jonka taitava ja tietoisesti rakennettu markkinointistrategia toimistosta antaa? Onko hyvä, jos ryhdymme uskomaan, että medianäkyvyys kertoo suosiosta ja suosio taas kertoo tomiston hyvyydestä? Vai pitäisikö vaan astua alas norsunluutornista ja ryhtyä puhumaan samaa kieltä kuin tämä läpikaupallinen mediayhteiskuntammekin? Meiltä omakotitalot, kesämökit, kerrostalot, hotellit, pysäköintilaitokset! Uuden toimistotalon tilaajalle alakattosuunnitelmat nyt puoleen hintaan! Voimassa rajoitetun ajan, ei jälleenmyyjille!

Aito asia

Eräs arkkitehtien piintyneimmistä hyvän arkkitehtuurin kriteereistä on arkkitehtuurin ja rakennuksissa käytetyiltä materiaaleilta edellytetty rehellisyys. Historiallisesti tämä näkemys liitetään mielellään 1800-luvun lopulla käytyyn ja 1900-luvulla muotoutunutta modernismia edeltäneeseen keskusteluun kertaustyyleiksi kuihtuneiden arkkitehtuurityylien tunkkaisuudesta ja arkkitehtuurin perimmäisistä arvoista: "Puhukoot materiaalit puolestaan ja ilmentykööt ne peittelemättömästi sellaisina kuin kokemus ja tietämys katsovat niiden parhaiten soveltuvan olemaan. Tiili esiintyköön tiilenä, puu puuna, rauta rautana, kukin sellaisena kuin niiden omat rakenteelliset lait edellyttävät", totesi Gottfried Semper (1803-1879).

Mitäpä sitten tulisi ajatella vuoden 2006 arkkitehtuurista, jossa seinään puhkotut ikkuna-aukot maskeerataan näyttämään yhdeltä kokonaiselta ritilämäiseltä julkisivun osalta, jossa ilmastomme edellyttämä harjakatto piilotetaan suorareunaisen valeseinäkkeen taakse, jossa kotimainen puu petsataan antamaan sademetsän eksotiikkaa tai jossa arvokkaat massiiviset luonnonkiviverhoilut korvataan kätevillä betonisilla tekokivielementeillä?

1800-luvulla elvytettyä ajatusta arkkitehtuurin rehellisyydestä perusteltiin sillä, että arkkitehtuurin oli aika puhdistautua ja uudistua sekä alkaa vastata aikakauden todellisiin ongelmiin ja teknisen kehityksen tuomiin uusiin haasteisiin. Uusia rakennustyyppejä kuten esimerkiksi tavarataloja, rautatieasemia, oopperataloja, tai uusia rakennusmateriaaleja kuten esimerkiksi rauta-, betoni- ja lasirakenteita ei ollut enää mielekästä lähestyä pylväsjärjestelmien esteettisen tai rakenteellisen logiikan sanelemalla arkkitehtuurilla.

Tulisiko meidänkin alkaa miettiä 2000-luvun arkkitehtuurin puhdistamista 1900-luvun kliseistä? Ainutkertaisuutta ja arkkitehdin rohkeaa luomisvoimaa arvostava nykyarkkitehtuurimme tulee kestämään huonosti ilmastonmuutoksen kärjistämiä sääolosuhteita ja vähenevien luonnonvarojen edellyttämiä rationaalisia tuotantomenetelmiä. Yhtä huonosti seesteistä esteettisyyttä ja järkevää toiminnallisuutta vaaliva arvomaailmamme tulee sietämään digitaalista tekniikkaa, joka sallii tilapäisyyden, markkinahenkisyyden, muuttuvuuden ja interaktiivisuuden.

Erityisen kielteisesti nykyarkkitehtuurimme tuntuu suhtautuvan omalle ajallemme uusien rakennustyyppien kehittelemiseen: megalomaaniset kauppakeskukset, lentoasemat ja toimistotalokeskittymät ovat käytännössä kaikkialla samanlaisena monistettavaa laatikkoleikkiä, jossa uusi ja innovatiivinen arkkitehtuuri näkyy (jos näkyy) 1800-luvulla kehitetyn curtain wall -julkisivurakenteiden uusina sovelluksina. Hälyttävintä on, ettei oman aikamme arkirakennusten suunnittelun erityiskysymyksiä ole vieläkään tohdittu ottaa osaksi arkkitehtien koulutusta. Esimerkiksi kotikoulussani Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla Otaniemessä ns. julkisten rakennusten harjoitustyöt ovat yhä vieläkin pääsääntöisesti museoita, kirjastoja, konserttitaloja, infokeskuksia tai seurakuntasaleja. Marketit, kokoonpanohallit, talopaketit ja business parkit tehkööt ne, jotka eivät parempiin toimeksiantoihin kykene.

Mikä aikamme arkkitehtuurissa loppujen lopuksi on rehellistä ja mikä modernistisen tyylin edellyttämään valkoiseen laatikkoon kouristunutta, Hyvän Arkkitehtonisen Maun tyylipoliisien vartioimaa, hienolta, aidolta, ajan hengen mukaiselta ja "rehelliseltä näyttävää" nykyarkkitehtuuria? Miksi tekokivi, valejulkisivu tai tumma petsi tuntuvat olevan ihan okei, mutta ruutuikkunat ja harjakatot ovat valheellista nostalgisointia? Jos kieltäydymme näkemästä, että arkkitehtuurimme on muodostunut vanhentuneisiin opinkappaleisiin takertuneeksi kertaustyyliksi, me emme ole enää rehellisiä edes itsellemme.