Kansallinen ja kansainvälinen

Tämän vuoden puuhiini on kuulunut paitsi näinä päivinä painosta pullahtavan Robert Venturin Complexity and Contradiction in Architecture -klassikon käännöstyö Kustannusosakeyhtiö Avaimelle, niin myös kirjan toimittamista aiheesta Arkkitehtien ajatuksia suomalaisesta arkkitehtuurista 1960-2000. Sain tarkoitusta varten Valtion rakennustaidetoimikunnan apurahan pari vuotta sitten, mutta olen vasta nyt kyennyt käyttämään kokopäiväisesti aikaa vanhojen lehtien, näyttelyjulkaisujen ja seminaarimuistioiden selaamiseen. Syksy on siis kulunut vauhdikkaasti yhtä aikaa sekä äärimmäisen kansainvälisten että äärimmäisen kansallisten arkkitehtuurikysymyksien pohtimisessa.

Ajatus suomalaisen arkkitehtuuriajatusten kokoelman tekemiseen tuli jo kauan sitten. Ensinnäkin viimeisen kymmenen vuoden aikana on julkaistu vakuuttava määrä todella hyviä kokoelmia arkkitehtuuriteorian perusteksteistä, mutta pääsääntöisesti englanniksi ja vahvasti angloamerikkalaisesta näkökulmasta. Omassa hyllyssäni ovat mm. Hanno-Walter Kruftin A History of Architectural Theory from Vitruvius to the Present, Kate Nesbittin Theorizing a New Agenda for Architecture - An Anthology of Architectural Theory 1965 - 1995, K. Michael Hayesin Architecture Theory since 1968, Charles Jencksin ja Karl Kropfin toimittama Theories and Manifestoes of Contemporary Architecture sekä Ulrich Conradsin Programs and Manifestoes on 20th Century Architecture. Mainioita opuksia ovat nuo kaikki, ja aivan korvaamattomia sellaiselle, joka on missään määrin tekemisissä arkkitehtuurin opettamisen tai arkkitehtuurista kirjoittamisen kanssa. Vaan mistäpä löytyy suomalaisen arkkitehdin ideologiset perusteet? Eipä juuri mistään, kun ainoa noita uutuuskirjoja vastaava teos on Suomen rakennustaiteen museon vuonna 1983 julkaisema pieni ja pikkuruinen Abacus 3, jonka tuorein teksti on vuodelta 1960!

Ihmekös sitten, kun suomalaiset arkkitehdit tuntuvat olevan varsin perillä kansainvälisen arkkitehtuurin teorian trendeistä aina fenomenologiasta interaktiiviseen arkkitehtuuriin asti, mutta oma arkkitehtuurimme aatehistoria on hatarien "olen kuullut jonkun sanovan tästä joskus jotakin" -tyyppisten absoluuttisiksi uskottujen totuuksien ja ajan myötä luutuneiden tulkintojen varassa. Jokainen suomalainen arkkitehti on käynyt Säynätsalon kunnantalossa ja Kalevan kirkossa, mutta harva meistä on ihan itse ja aivan omin päin lukenut Alvar Aallon tai Reima Pietilän tekstejä, saatika sitten tämän nykyisen ykkösketjumme kirjoituksia arkkitehtuurista. Tämän ammottavan sivistysaukon edes jonkinmoinen paikkaaminen on haasteeni ja keväällä 2007 toivottavasti nähdään työni hedelmät ihan konkreettisena kirjasena.

Palattakoon itsenäisyyspäivän jälkeisissä tunnelmissa tuohon kansainvälisyyden ja kansallisuuden väliseen jännitteeseen. Olen näet tutkiskellut Arkkitehti-lehden Suomen Arkkitehtiliiton 75-vuotisjuhlanumeroa 6-7 vuodelta 1967, jossa otsikon "kansallinen ja kansainvälinen" alla analysoidaan Ateneumissa järjestetyn suuren Alvar Aalto -näyttelyn tunnelmissa suomalaisen arkkitehtuurin tilaa ja asemaa kansainvälisessä arkkitehtuurikentässä. Mielestäni Reima Pietilä löytää sanat, jotka sopisivat myös tähän päivään semminkin kun arvostamme arkkitehtiemme kansainvälistä menestystä ja kansainvälistä tasoa olevaa arkkitehtuuria - mitä sillä sitten tarkoitetaankin - tai kun ihmettelemme yhä samankaltaistuvaa globaalia arkkitehtuuria ja tapaa rakentaa suurkaupunkeja ja niiden rakennuksia:

"Etsin kysymykselle oikeata muotoa. Se ei ole "kansallisen ja kansainvälisen" poliittissävyinen arvo-ongelma. Se ei ole "kotimainen ? ulkomainen", eikä siis kauppapoliittinen. Se ei ole vanha sisäpoliittinen asettelu: ?suomalainen ? ei suomalainen?. En usko, että ahtaan me-hengen piirissä syntyy edes keskustelua arkkitehtuurista. Minulle ongelma on olemassa vasta näin: Puhun "paikallisesta ja ei-paikallisesta". Se että suomalaiset sattumalta ovat Suomessa, on tätä maantieteellistä paikallisuutta luova ehto, mutta onko sillä sanottavaa vaikutusta täällä tapahtuvaan rakentamiseen? - - - Mihin päättyy paikallinen, ja mistä oikeastaan alkaa ei-paikallinen? - - - Toisten mielestä arkkitehtuuri on tuote-esine. Teollinen, vakioitava, kuljetettava, markkinoitu, nyt kulutuksessa, huomenna huollossa. Tai se on kansainvälisyyden, asteeltaan kuvaamataiteeseen verrattava, itsenäinen aineteos. - - - Toisen näkemyksen mukaan arkkitehtuuri on esine siten kuin paikallisluonto. Se on se mikä ympäröi - - - Lähestymättömyys ja paikallisolemuksen säilyminen ja rauhassa kehittyminen kuuluvat niin yhteen. Vaikutteiden tulva pakottaa liian hätäiseen muuttumistahtiin. uusi muoto ei vielä ehdi juurtua, ennen kuin se jo korvataan toisella oletetusti paremmalla. Arkkitehtuurilta puuttuu reviiri." (Reima Pietilä. Paikallinen ? ei paikallinen. Arkkitehti 6-7, 1967, s. 23-24)

Jumalan kuva

Aika on mennyt kuin siivillä, koska olen koko viikon leikkinyt jumalaa. Kutsun jumalaa leikkimiseksi sitä suunnitteluvaihetta, kun asettelen taloja, kulkuteitä ja istutuksia mukavan pienessä, ylhäältä alas katsovassa mittakaavassa maastoon. Sinä, Puu, olet tuhon oma! Te Kivet, säästytte tuholta! Te Maan matoset saatte luvan kulkea tästä! En ole tällä(kään) kertaa luonut uutta elävää kaupunginosaa tai monimuotoista asuinaluetta. Olenpahan vain tehnyt muutoksia jo vuoden ajan suunnitteilla olevaan omakotitaloprojektiin, kun asiakkaamme kanssa löysimme tontin syysauringossa entistä parempia tielinjauksia ja talonpaikkoja.

Jumalan leikkiminen on arkkitehtuurissa ollut eri muodoissa läsnä aina antiikin ajoista saakka. Olen aikaisemminkin tainnut näissä postauksissani viitata Deus architectus mundi, architectus secundus deus -lausahdukseen. Tämä vanhalta ajalta periytyvä ajatus viittaa jumalien ihmisten asuttavaksi antaman maailman täydellisyyteen ja ihmisen rooliin jumalan kanssa kilvoittelevana, luontaisesti epätäydellisenä touhuajana. Parasta arkkitehtuuria edusti vanhalla ajalla sellainen rakentaminen, joka edes jollain tapaa kykeni heijastamaan ehdottoman täydellistä jumalaista järjestystä ja tarkoitusta. Maailman kosmisen järjestyksen ja logiikan oli heijastuttava arkkitehtuurissa ja avain tähän oli inhimillisestä kekseliäisyydestä vapaat matematiikka ja geometria. Arkkitehtuuri oli sääntöjen soveltamista ja arkkitehtuurin teoria oli arkkitehtuurin sääntöjen etsimistä. Hyvä taiteilija oli ensisijaisesti hyvä käsityöläinen, eikä luovalla työllä nykyaikaisesti ymmärrettynä ollut itseisarvoa.

Antiikin ajan ajatus ihmisen ja jumalan ongelmallisesta suhteesta on yhä läsnä arkkitehtuurissa, vaikka harvemmin sitä ääneen lausummekaan. Sana ?luonto? näyttää ottaneen jumalan paikan. Puhumme luontoa kunnioittavasta rakentamisesta, luonnonmukaisuudesta ja luontoa tuhoavasta ihmisestä, tai sitten taiteesta välineenä saattaa ihminen ja luonto jälleen yhteen. Tässä mielessä arkkitehtuuriteoreettinen asetelma muistuttaa varhaiskeskiaikaa, jolloin uskonnon ja taiteen suhde oli samalla lailla kaksijakoinen. Toisaalta taide toimi uskonnon välikappaleena, koska taide oli parhaimmillaan hyvin havainnollinen väline opettaa uskonnon opinkappaleita lukutaidottomalle kansalle. Ihminenhän oli Jumalan luoma, joten oikeastaan Ihminen luomakunnan kruununa oli täydellisin olio Maan päällä. Toisaalta taide ilmensi ihmisen turmellusta ja ahnetta pyrkimystä ottaa Jumalan asema luovaan toimintaan kykenevänä subjektina. Taiteen paras päämäärä oli ajattomien totuuksien ilmentäminen yhteisesti koetusta ja objektiivisesta todellisuudesta. Varhaiskeskijana aristotelismissa inhimillisen taidon, taitavuuden katsottiin kuitenkin täydentävän sitä, mitä luonto ei kyennyt saattamaan loppuun. Ihmisestä tuli 'suuri ihme', jolla on jumalainen alkuperä ja kyky hallita luontoa.

Mitä minä ajattelen leikkiessäni jumalaa? Käytän minulle kuuluvaa asiantuntijavaltaa, kuten kauniisti sanontaan. Minun luomani rakennus on rationaalisen tutkiskelun ja eläytyvän paneutumisen tulos. Minä siis tiedän, että tuon puun on uhrauduttava tämän minun luomani rakennuksen tieltä, koska puita riittää, mutta minun järkeilyjeni lopputulemia taas ei joka päivä rakennetakaan. Minä tiedän, että tuon kallion on räjähdettävä sepeliksi, koska sen jälkeen, kun tämä minun luomani rakennus on sijoillaan, tämä paikka on paljon parempi. Olen järkevä, koulutettu arkkitehti, enkä koskaan perusta suunnitelmiani satunnaisiin päähänpistoihin, henkilökohtaisiin ambitioihin tai muotioikkuihin, enhän? Luonto on oikeastaan aika epätäydellinen, suorastaan ruma. Minä parannan sen arkkitehtuurillani. Olen Jumala Maan päällä.