Opasta mua!

Viime aikoina olen sattuman oikusta joutunut tutustumaan uusiin paikkoihin uusissa kaupunginosissa ja jopa uusissa kaupungeissa. Otan tällaiset reissut aina työn kannalta: näen uutta, koen uutta ja opin uutta. Pakotan itseni julkeaan arkkitehtuurin haltuunottoon. Minä saavun tähän paikkaan, olen aikeissa mennä tuonne, ja sinä, Paikka, saat nyt luvan näyttää mihin pystyt ja kertoa minulle, miten minun kuuluu toimia. Olen Käyttäjä.

Sanottakoon heti suoraan, että viimeaikaiset kokemukseni rakennetun ympäristömme tarjoamasta käyttöliittymästä ovat olleet kerta kaikkiaan masentavia. Kujanjuoksut käytävillä, korttelikiertoajelut oikean rakennuksen perässä, suurarvonnat oikean pysäkin löytymiseksi, tarpomiset ees ja taas oikeata ovea etsien ovat lyhyesti sanottuna surkeaa suunnittelua ja luokattoman huonoa arkkitehtuuria. Kaunis kaidedetalji, vaikuttava valaistus tai mehevä massoittelu ei lohduta, ei innosta eikä edes kiinnosta, jos en yksinkertaisesti löydä sitä paikkaa, jonne olen menossa, tai sitten vaihtoehtoisesti olen löytänyt perille vasta kierreltyäni, kaarreltuani ja kyseltyäni ja silloinkin väärin: hikisenä, takki kainalossa, myöhässä, pysäköintisakon uhka mustana pilvenä ylläni.

Jokaisessa vähänkään julkisempaan käyttöön tarkoitetussa rakennushankkeessa - oli kyse sitten yksittäisestä rakennuksesta tai kaupunginosasta - opastuksen suunnittelu kuuluu aivan perusasioihin. Rakennusselostuksessa sille on oma lukunsa, urakka-asiakirjoissa opasteille on oma suunnitelmanimikkeensä. Opastuksen suunnittelu on yksinkertaista, sillä ainoa asia, joka joidenkin asennusohjeiden lisäksi tulee pitää mielessä, on se, että käyttäjällä tulee koko ajan olla käsitys siitä, missä hän on ja mistä suunnassa käyttäjän tulosuunnan ja rakennuksen käyttötarkoituksen kannalta keskeisin tila löytyy. Juuri tästä syystä esimerkiksi hotellien kyltitys keskittyy numeroitujen huoneiden, respan, ravintolan ja kokoustilojen osoittamiseen, ja lentokentillä suuntaamme kohti lähtöportteja ja matkalaukkuhihnoja. Mitä julkisempaan käyttöön rakennus on tarkoitettu ja mitä monimutkaisempi se on, sitä tärkeämpää on myös keskeytyksetön näköyhteys johonkin opasteeseen.

Opasteet ja opastuksen suunnittelu liittyy mielestäni hyvin perustavalla tavalla arkkitehtuurin laatumääritelmiin ja suunnittelun teoriaan. Bill Hillier, eräs keskeisimmistä oman aikamme arkkitehtuuriteoreetikoista, on todennut, ettei arkkitehtuuri ole tietty piilevä ominaisuus, joka arkkitehtuurissa on ja joka erottaa arkkitehtuurin ei-arkkitehtuurista kuten esimerkiksi kansanrakentamisesta tai tavallisesta, kunnianhimottomasta rakennustuotannosta, vaan akkitehtuuri on eräänlainen arvostelma, jonka annamme muun tiedon valossa. ("Specifically architectural theory." The Harvard Architectural Review 9, 1993, s. 8-27; Space Is the Machine: A Configurational Theory of Architecture. Cambridge: Cambridge University Press, 1996).

Hillier arkkitehtuuriteorian ydin on aina kolmiulotteinen tila ja siinä liikkuminen: jokaisessa tilassa on tietynlainen liikettä joko salliva tai vastustava syntaksi, tilan käytön kielioppi. Me ?luemme? jokaisen tilan kertomaa viestiä käyttämällä sitä, liikkumalla siinä, ja näin omaksumamme tilan syntaksi välittyy meille hyvin monin tavoin: muodot, värit ja pinnat aistimme silmillämme; liikkeemme kulku välittyy meille käyttämämme ajan ja liikkumiseen näkemämme vaivan kautta suhteessa niihin odotuksiin, jotka saimme, kun saavuimme tilaan kyseistä tilaa ennen olleesta tilasta. Sosiaalisina eläiminä tarkkailemme myös jatkuvasti muita tilassa olevia ihmisiä ja heidän käytöstään. Tällä tavoin arkkitehtoninen tila rakentuu aina sosiaalisten ja kulttuuristen maailmojen varaan, ja rakennukset välittävät sosiaalista tietoa omien tilallisten muotojensa avulla.

Hillierin mukaan arkkitehtoninen suunnittelu on toimivan ja sopivan tilallisen syntaksin hakemista, jolle sitten annetaan taiteellinen muoto. Avain on siirtyminen tilasta toiseen, muttei kuitenkaan modernistisen ?tilasarja?-käsitteen kautta nähtynä staattisena, esteettisyyteen tai vaikuttavuuteen tähtäävänä kolmiuloitteisena sommitelmana. Lähimpänä Hillierin ajatusta lienee tietokoneista ja vempaimista tuttu käyttöliittymä-käsite: rakennuksen muotokielen ohella tärkeäksi nousee se humanware, jolla arkkitehti ennakoi tilaa käyttävien ihmisten käytöksen ja huomioi inhimilliset käyttötottumukset ja kyseisen tilan käyttötarkoitukseen liittyvät konventiot. IT-alalta tuttu arkkitehtuurikäsitys järjestyksenä ja informaatiovirran soljumisen kannalta sujuvana, loogisena järjestelmänä saa tässä kohden myös hyvin mielenkiintoisen, uuden lähestymistavan.

Opasteet ja niiden sijoittaminen ovat yksi keskeisimiä arkkitehtuurin käyttöliittymän suunnittelun työkaluja. Miksi me suomalaiset nykyarkkitehdit kuitenkin käytämme niin harvoin tätä tärkeää ja erittäin antoisaa arkkitehtuurin kieleen liittyvää piirrettä hyväksemme? Miksi opasteiden pihtaamisesta on tullut suoranainen hyve: "kyllä tämä puhutteleva muotokieli saa luvan antaa käyttäjälle ihan tarpeeksi informaatiota"? Lisäksi ylistetyinkin nykyarkkitehtuurimme näyttää kuittaavan sen vähän opastuksen, jonka taloihinsa sallii, mahdollisimman vähälukuisella määrällä tarrafirman vakiomallistoon kuuluvaa tekstiä ja ukkelia, kun rakennuksen arkkitehtuurin henkeen disainatut, toimiston omaa käsialaa olevat symbolit ajaisivat samalla rahalla saman asian, mutta persoonallisesti, tehokkaasti ja mieleenpainuvasti. Opastakaa, kollegat! Se ei maksa kuin vaivan.

Uskottava usko

Eläköön arki, eläköön säännöllinen päivärytmi, eläköön talvipäivän seisauksen ohittuminen! Jouluun laskeutuminen on ihanaa, mutta joulun jälkeisen kevättalven lupauksiin kohoaminen on yhtä ihanaa sekin. Koulujen ja harrastuspiirien kevätlukukauden alkaminen aloittaa uuden aamukamman: enää 114 päivää vappuun, enää 147 päivää kesään!

Joulun juhlakauteen itsenäisyyspäivästä loppiaiseen kuului ainakin itselläni kyläilyä, kirkossa käyntiä ja muuta perinteistä perheohjelmaa. Syvästi uskonnollisena, joka asiassa johdatusta ja siunausta aistivana, mutta jatkuvaan teologiseen kyseenalaistamiseen ja kaikenlaiseen instituutiovastaisuuteen taipuvaisena ihmisenä olen alkanut kokea kirkossa käymisen yhä piinaavampana, koska arvioin jatkuvasti sitä, kuinka uskonnolliset monumenttimme ja kirkkoelämää pyörittävät organisaatiomme suoriutuvat uskonnon harjoittamisen perinteisesti edellyttämän hartauden ja pyhyyden yhdistämisestä uskottavuuteen ja kirkkorakennuksen käytettävyydeltä edellytettyyn toiminnallisuuteen. Millainen on saapuminen ja kuinka liikenne sujuu? Kuinka tyylikkäästi iäkkäimmät tai pienimmät kanssakansalaisemme saadaan rollaattoreineen ja lastenvaunuineen sisälle kirkkosaliin? Miten drive in -periaatteella aikataulutettu jouluaaton hartaus- ja hautakynttiläsuma saadaan purettua niin, että lähtevä ja saapuva liikenne soljuu kumpikin yhtä juhlavasti? Tarjoaako kirkossa käynti vain uskonnollisesti korrektin, pakollisen kerran vuodessa vedettävän esityksen - eräänlaisen jouluaiheisen "God shown" - vai saanko minä henkisesti ravitsevan ja kohottavan muistutuksen katoavaisuuden ja pysyvyyden elementeistä ainutkertaisessa maanpäällisessä elämässämme?

Tällä kertaa oman kotikirkkoni anti oli odotetun kaltaisella liturgialla ja taidemusiikilla kuorrutettu seremoniatuokio, jossa kirkollinen närästys iski jo alimitoitetun eteisaulan päällysvaateakrobatiassa. Sisällä kirkkosalissa aloilleen asettumisen ja alkuvirsien jälkeen katse kiinnittyi latvavikaiseen kuusennäreeseen, jonka kaikki kolme ortodoksiluterilaiseen tyyliin köyhäiltyä kuusenkoristetta roikkuivat yhdessä ja samassa oksassa oletettavasti seimeä merkitsevän muovinukke-kaninheinä-lautaviritelmän yllä. Pellavaiset kirkkotekstiilit oli silitetty huolimattomasti, ja alttarin eteen sijoitetulla kauhtuneella ja niin salin arkkitehtuurin kuin joulun ajan liturgisen värinkin kannalta täysin yhdentekevällä matolla lepäsi jostakin pudonnut valkoinen langanpätkä. Tässäpä oli kirkkokuntamme suurinta juhlaa viettävällä seurakuntalaisella oivat puitteet miettiä saarnastuolista luettua jumalansanaa.

Olkoonkin, että saan otsaani romantikon, eskapistin ja ties minkä epämodernistisen epäarkkitehdin leiman, sanon silti, että harva suomalainen moderni kirkkorakennus yltää 1-10 -asteikollani edes vitoseen. Yhdeksikön kirkkoja ovat Keijo Petäjän suunnittelema, 1958 käyttöön vihitty Lauttasaaren kirkko, joka on minulle tunnesyistä hyvin merkittävä rakennus. Veljekset Suomalaisten Temppeliaukion kirkko (1969) on sekin henkilökohtaisista syistä hyvin rakas ja tärkeä paikka, ja Aarno Ruusuvuoren Tapiolan kirkko (1965) on ehkäpä ehdottomuudessaan ja provosoivuudessaan arkkitehtonisesti kaikista haastavin. Sinänsä kauniit ja ylistetyt arkkitehtoniset monumenttimme kuten esim. Juha Leiviskän v. 1984 valmistunut Myyrmäen kirkko (kts. oheinen kuva) ovat kyllä kiistattoman kaunista arkkitehtuuria, mutta ongelmani niissä on se, etteivät ne rakennuksina puhu minulle mitään muuta kuin arkkitehtuurin kieltä. Niissä on valoa ja tilaa, kauniita yksityiskohtia, hienosti katsetta ohjaavia muotoja, mutta silti ne jättävät minut uskonnollisesti nälkäisiksi. Niiden hengenravinto on vain annos harkittua ja täysipainoista estetiikkaa, joka on tutkiskelevalle ja kyseenalaistavalle mielelleni yhtä heppoisille perusteille rakentuvaa kuin tapauskovaisen kirkkosuhdekin.

Lyhykäisyydessään modernin kirkkoarkkitehtuurin yhtälö tuntuu kuuluvan: arkkitehtuuri on tilan taidetta + kristinuskon mukaan Jumala on valo ja asuu taivaassa = moderni luterilainen kirkko on arkkitehtonisesti viimeistelty, valoisa ja korkea tila. Mitä jää puuttumaan? Usko, uskonnon uskottavuus ja uskon uskomattomuus. Syntyy täydelliseltä näyttävä, kauniilta vaikuttava, mutta kriittiselle ajattelijalle epäuskottava lavastus. On niin hienoa, on kauhean juhlavaa, mutta mikään ei ole lumoavan ihmeellistä. Ja niin ajatukseni alkaa taas harhailla, ja katseeni alkaa etsiä virheitä ja puutteita: mukamas piiloon asennettuja lämpöpattereiden säätöventtiileitä, täydelliselle luonnonkivimuuraukselle tupsahtaneita hätäpoistumistievaloja, vinoon asennettuja opasteita, pursottavia silikonisaumoja.

Minä en usko ilman tunnetta yhtä vähän kuin pelkään ilman pelon kokemusta tai haltioidun ilman elämystä. Kun arkkitehtuuri kieltää tunteen, se samalla kieltää ihmisyyden. Minä en kaipaa sellaista kirkkoa. Kirkon on oltava ihmeellinen. Usko edellyttää tunteen elämän ihmeestä.