Kaukana poissa

Miten minä asuisin, jos päätyisin syystä tai toisesta toisen maan kamaralle? Ehkäpä kaivautuisin osaksi uuden asuinpaikkani urbaaneja juuria ja kulttuurimaisemaa. Etsiytyisin vanhaan kerrostaloon vanhaan kaupunkikeskustaan tai ikiaikaisen kylän kivetyn pääkadun kuvaukselliselle sivukujalle. Voisin asua ahtaasti, puutteellisin mukavuuksinkin, mutta ehdottomasti uuden ympäristöni pitäisi olla estetiikaltaan uuden asuinmaani parhaimmistoa. Siinä pitäisi olla juuri sitä jotakin, jota uudessa asuinmaassani niin kovasti ihaillaan. Kotitaloni pitäisi olla juuri sellainen, jollaista kaukana Suomessa ei ole.

Sitten muutaman vuoden kuluttua olisin oppinut tavoille ja sopeutunut uuteen elämääni. Olisin oppinut huomaamaan narisevat lattialankut, vuotavat ikkunat, kylmänkosteat kiviseinät ja muukalaisen ikuisen ulkopuolisuuden. Olisin alkanut kaivata kotisuomen järvimaisemaa, meren kalliorantoja ja puhdasta ilmaa, mykkää mutta hyväksyvää puhumattomuuttamme. Olisin alkanut etsiä parempaa ja järkevämpää asuntoa, sellaista johon saisi saunan, jonka ikkunasta avautuisi maisema melkein niin kuin Suomessa. Leipoisin korvapuusteja ja ruisleipää ja nappaisin salmiakkikossun juhlapäivinä.

Entä jos joutuisin toiseen maahan henkeni edestä paeten, tahtomattani, sattuman kauppana? Valinnan varaa vailla ottaisin kiitollisena vastaan minkä tahansa asumuksen joka annettaisiin. Ja sitten alkaisin koota elämääni, alkaisin irrottaa sieluani pala palalta vanhasta kotimaastani ja kiinnittää sitä uuteen kulttuuriini. Pukeutuminen, perheen tavat ja ruokakulttuuri säilyisivät varmaan pisimpään, ja ne esineet, jotka olisivat säilyneet vanhasta kotimaasta, olisivat uudessa kodissa kunniapaikalla. Koti olisi hallittu mielentila suljettavan oven takana seinien sisällä. Yrittäisin elää niin kuin elin joskus kerran toisaalla. Luovuttaisin vain vähän kerrallaan.

Olen monta kertaa miettinyt, mitä uudet suomalaiset lähimmäisemme mahtavatkaan ajatella kotisuomalaisesta asuntoarkkitehtuuristamme. Omien harvalukuisten Eurooppa-yhteyksieni mielestä suomalainen arkkitehtuuri on kovin tyylikästä, erittäin harkittua, joskus myyttisen koskettavaa, mutta usein koleaa, jopa tylsää, joskus liian vaatimatonta ja mitäänsanomatonta. Eurooppalaiset kodit ovat värikylläisempiä ja runsaampia, dekadentimpiakin, ja ns. design-kodeissakin on aina jotakin sensuellia. Vaan mitä ajattelee kaukaisemmista maista meille joutunut lähimmäinen? Miten sopeutuu pohjoisafrikkalainen perhe- ja asumiskulttuuri suomalaiseen aravamitoitukseen?

Lähiöt ovat yhtä kamalia kaikkialla. Suomalaiset lähiöt ovat kahdeksan kerroksen korkuisina lamelleina parvekkeineen ja metsäpihoineen kuitenkin kohtuullisen inhimillisiä. Suomalaisten asuntojen rakentamiskulttuuri on sen sijaan yhä vain kamalampaa. Modernit asuntomme ovat ankarassa yksitotisuudessaan ahdistavia, koska niille on olemassa vain normikansalainen normimitoitettuine normitarpeineen. Viimeisin uutuus on tehdä asuntoja modernille citysuomalaiselle ilman säilytettävää tavaraa, ilman satunnaisia yövieraita, ilman autoa, ilman lapsia ja ehdottomasti ilman kassakriisiä. Eurooppalaisten asuntojen kirjo antaa - oman elämänkokemukseni perusteella - kaikessa teknistaloudellisessa puutteellisuudessaankin tilaa sallivammalle ja monikulttuurisemmalle elämälle. Kaikkien ei tarvitse pitää samoja asioita hyvänä ja kauniina. Kaikkien tulee saada tehdä oma kotinsa. Kaiken ei tarvitse olla samanlaista.

Anteeksi, mutta puhutteko arkkitehtuuria?

Kävin pari viikkoa sitten Espoon Kaupunginteatterissa katsomassa Teatteri Jurkan vierailunäytäntönä Juha Jokelan kirjoittaman erinomaisen näytelmän Fundamentalisti. Eräs sen repliikeistä havahdutti ajattelemaan arkkitehtikulttuuria ja arkkitehtuuriin liittyviä, kieleen sidottuja kulttuurisia uskomusjärjestelmiä. "Kieli on ajattelua", näytelmän pappi Markus puuskahtaa lahkolaisystävälleen. "Kun omaksut heidän kielensä, omaksut myös heidän ajattelunsa."

Onko arkkitehdeilla oma tietty tapansa puhua ja eroaako arkkitehtipuhe ei-arkkitehtien puheesta? Arkikokemuksen perusteella arkkitehdeilla on hyvin sulkeutunut, oma jargoninsa siinä missä muusikoilla, lääkäreillä tai juristeillakin, eikä maallikko juurikaan pääse mukaan keskusteluun - niin tärkeää kuin ajatustenvaihto rakennetun ympäristön laadusta olisikin. Jo pelkästään sana 'arkkitehtuuri' on hankala. Tarkoitammeko arkkitehtuurilla rakennustaidetta, designin kaltaista rakennusten muotoilua, vai asiaan koulutettujen arkkitehtien harjoittamaa miljööjärjestämistä? Entä miten sitten tulisi tulkita arkkitehtien lempi-ilmaisut kuten 'vaikuttava massoittelu', 'puhutteleva muotokieli' tai 'pienimittakaavainen kokonaissommitelma'? Puhutaanko nyt kauniista vai rumasta, hyvästä vai huonosta, kysyy maallikko. Kun arkikielemme perussanasto ulottuu kuvailemaan korkeintaan sitä, kuinka rakennus sopii tai ei sovi ympäristöönsä, kuinka jossain on kiva tunnelma tai kuinka jokin tilajärjestely toimii tai ei toimi, saa maallikon helposti pyörryksiin näyttämällä kaikilla mahdollisilla digitaalitekniikan suomilla keinoilla tuotettuja reality-kuvajaisia ja puhumalla eteerisesti 'aksiaalisesta tilasarjasta', 'vaikuttavasta kaupunkikuvallisesta dominantista' ja 'karun rehellisestä materiaalintunnusta'.

Professori Dana Cuff, yhdysvaltalainen arkkitehti ja yhteiskuntatieteilijä, muistuttaa arkkitehtien kielen ja ajattelun välistä suhteesta kulttiteoksessaan The Story of Practice (The MIT Press 1991), etteivät arkkitehdit juurikaan tarvitse kirjoja tai manuaaleja työssään, koska heidän työnsä ei ole lukemista ja kirjoittamista, vaan aiotun rakentamisen ohjeiksi tarkoitettujen, kuvakielellä laadittujen suunnitelmien tekemistä. Kirjoja käytetään Cuffin mukaan vain joko ongelmatilanteissa (juridisten kysymysten tai teknisten ratkaisuvaihtoehtojen tarkistaminen) tai inspiraation etsinnässä (arkkitehtuurikirjojen ja -lehtien selailu). Arkkitehdin työ ei itsessään ole myyntityö ja mainosretoriikka poislukien kieleen tai tekstiin sidottua toimintaa.

Toisaalta kuitenkin arkkitehtien toimintakulttuuri tarvittaessa hyödyntää kielellisiä ilmaisuja kuten esimerkiksi aforisminomaisia arkkitehtuurin määrittelyjä tai oman suunnittelufilosofian kielellisiä kiteytyksiä. Esimerkiksi ytimekkäät, lentäviksi lauseiksi kohonneet mietelmät siitä, mitä arkkitehtuuri on, toimivat ammattikunnan sisäisen koheesion ylläpitäjänä, jolloin tausta-ajatuksena on "jos ymmärrät tämän, olet kunnon arkkitehti". Tämänkaltainen, soveliaan kielenkäytön ja uskottavien kielellisten ilmaisujen oppiminen on Cuffin mukaan arkkitehtien sosialisaation - arkkitehdiksi kasvamisen - kulmakivi. Vain arkkitehti jaksaa kerta toisensa jälkeen vinkata salamyhkäisesti silmäänsä kollegalle, joka uskaltaa tiukan paikan tullen vetäistä hihastaan arkkitehtuurikeskusteluun ryhtyneen maallikon silmille vaikkapa Louis I. Kahnin aivan käsittämättömän tokaisun: "Arkkitehtuuri on".

Ääriesimerkki kielen ja arkkitehtuurin avioliitosta on modernista kielifilosofiasta ja 1900-luvun alun neuvostokonstruktivismin estetiikasta ammentava arkkitehtuurin dekonstruktionismi. Sen, minkä Derrida, Kristeva, Barthes ja muut vaikeasti lausuttavat Suuret Nimet tekevät käsitteille, sen Tschumi, Eisenman, Hadid ja kumppanit tekevät arkkitehtonisille muotoaiheille, symboleille ja retoriikalle: tavoitteena on kulttuurisena konstruktiona hahmotettavan arkkitehtuurin purku osiin ja arkkitehtuuriajatteluun liittyvien myyttien analyysi, vaikkapa nyt sitten vaikka muotoilemalla uudelleen sellaiset rakennuskulttuurin perusosaset kuten ikkuna, seinä, ovi tai katto. Syntyy arkkitehtuurifundalismia, jonka mukaan arkkitehtuuri käy kaiken muun edellä ja jonka perusta on arkkitehtuurin kieli ja sen niin täydellinen hallitseminen, että sen merkitykset ja siihen liittyvät konventiot voi jopa kyseenalaistaa. Syntyy liike puhtaan rakennustaiteen puolesta: arkkitehtuurin autonomiseen rakennustaiteelliseen toimintakenttään osallistuminen on sallittu vain arkkitehdeille tai heidän liittolaisilleen; arkkitehtuurin tulkinta on sallittu vain tehtävään vihityille arkkitehtuurikriitikoille; arkkitehtuuri on rajattava ja suljettava muulta rakentamiselta. Muut kuin arkkitehdit eivät kelpaa, koska muut eivät osaa eikä ymmärrä. Muu kuin Arkkitehtuuri ei käy, koska muu kuin arkkitehtuuri ei ole kelvollista.

Fundamentalisti-näytelmän pappi Markus johdattaa ajatukseen, että kielen oppiminen avaa tien myös syvempään toisten maailmojen ymmärtämiseen. Kummin päin toimimme? Jos haluamme yhä puhtaampaa arkkitehtuuria ja autonomisempaa asemaa rakennustaiteilijoina, meidän arkkitehtien on vaalittava oman kielemme puhtautta, vahvistettava arkkitehtuuri-instituutioidemme asemaa ja valjastettava parhaat voimamme arkkitehtuurin aakkosten opettamiseen. Tarvitsemme valistunutta yleisöä, joka osaa käydä oikeissa näyttelyissä, lukea oikeita lehtiä ja tilata talonsa oikeilta arkkitehdeilta. Avainasemassa arkkitehtuurin kulttuurisen aseman vahvistamisessa ovat arkkitehtuurikasvatus ja julkinen, mutta valistunut, sisällöltään 'rumin talo' -äänestyksiä edes hieman syvällisempi arkkitehtuurikeskustelu.

Jos taas haluamme ihan vaan hyvää, kestävää ja arvostettua, tai edes mukavaa, turvallista, asumiskelpoista ja järkevää rakennettua ympäristöä, meidän arkkitehtien on opeteltava puhumaan ihmisiksi. Avainasemaan nousee keskinäinen kunnioitus, avoin debatti ja erilaisten tulkintahorisonttien olemassaolon tunnustaminen. Tämä edellyttää, että me arkkitehdit lakkaamme pelkäämästä yleiskieltä ja arkikielemme sanoja, että opettelemme puhumaan 'kauniista' ja 'rumasta', 'toimivasta' ja 'ei-toimivasta' ihan samalla tavalla kuin me puhuimme joskus kauan sitten maallikoina, ennen kuin olimme arkkitehteja. Että lakkaamme kavahtamasta 'kivaa tunnelmaa', 'hukkatilaa' ja 'trendikästä ratkaisua'. Ja että jätämme sönköttämästä 'pesämäisyydestä', 'kaupunkitilallisista jännitteistä', 'toiminnallisesta monimuotoisuudesta' ja muusta sanahelinästä silloin, kun niitä ei tekeleistämme hahmota edes hyvällä tahdollakaan.

Omaksumalla kielen, omaksumme myös ajattelun. Yhteinen kieli edellyttää yhteistä ymmärrystä. Sillä ajattelu luo kieltä, ja yhteinen ääneen ajattelu luo uutta ja yhteistä kieltä.