Sinä ja minä

Radiosta tuli kutsu keskustelemaan arkkitehtuurin sukupuolesta. Olin kutsusta iloisen yllättynyt: radio on hieno tiedotusväline ja aihe sitäkin kiehtovampi. Yhdessä toimittaja Päivi Leinon ja arkkitehtien Pirkko ja Arvi Ilosen kanssa käyty keskustelu lähetettiin Yle Radio 1:n Kaapin paikka -ohjelmassa 8.3.2007 ja on kuunneltavissa vielä jonkin aikaa mp3-muodossa Ylen verkkosivuilla http://www.yleradio1.fi/yhteiskunta/kaapinpaikka/.

Ohjelmaan valmistautuminen herätti kysymyksen siitä, kuinka paljon maailmankuvamme yhä itse asiassa rakentuukaan 'nainen' ja 'mies' -tyyppisten, selvästi tunnistettavia ryhmiä kuvaavien ja keskenään vastakkaisiksi oletettujen luokittelujen varaan. Meillä on 'lapset' ja 'vanhukset', 'työikäiset' ja 'muu väestö', 'vammaiset' ja 'terveet'. Meillä on 'asuinrakennukset', 'toimistorakennukset' ja 'julkiset rakennukset', 'kaupungit' ja 'maaseutu'.

Kielemme käsitteet ovat käteviä kommunikaatiovälineitä. Ne eivät kuitenkaan ole viattomia merkityssäiliöitä, jotka kuljettaisivat viestimme meiltä kuulijoillemme täysin arvovapaasti ja neutraalisti. Ajatellaanpa vaikka sanaa 'koira'. Minulle se tuo mieleen uskollisuuden ja omat pörröiset ystäväni, mutta arabialaisessa kulttuuriympäristössä olettaisin sanan viittaavan likaisuuteen ja halveksittavuuteen. 'Sinä senkin koira!' on tuolla ilmansuunnalla verinen loukkaus.

Yleiskäsitteisiin liittyvä kyky luokitella, lokeroida ja jäsentää maailmaamme sisältää aivan saman, Platonin ajoista tutun ongelman. Mikä on se jokin, joka tekee kaikista vaikkapa 'asuinrakennuksiksi' kutsumistamme rakennuksista sellaisia, että käsitettämme 'asuinrakennus' on niiden kohdalla mielekästä käyttää? Riittäkö se, että niissä on asuntoja? Kuinka paljon asuntoja pitää kyseissä rakennuksissa sitten olla? Enemmän kuin yksi? Yli puolet? Pinta-alasta vai tilavuudesta? Ja miten 'asunto' sitten puolestaan määritellään?

Kuulun itse niihin, jotka uskovat maailmankuvamme olevan aina sosiaalisesti rakentunut. Se, minkä kukin meistä mieltää todellisuudeksi, riippuu kulttuuriympäristöstämme, joka opettaa meidät kiinnittämään huomiomme kulttuurimme kannalta merkityksellisiin seikkoihin ja olemaan vähät välittämättä muista, vähemmän merkityksellisistä seikoista. Minun maailmassani lohen kutuajoilla tai lumen olomuodoilla ei ole juurikaan merkitystä. Riittää, että lohta saa kaupasta ja että loska, nuoska, puuterilumi ja hankikantonen ilahduttavat silloin kun pitääkin. Sen sijaan arkkitehtuurin ja kulttuuristen odotusten sanastolla on minun maailmassani merkitystä. Olen nainen ja arkkitehti, en 'arkkitehdista' jollain lailla poikkeava 'naisarkkitehti'. Puolisoni on mies ja arkkitehti, eikä häntä ole koskaan kutsuttu 'miesarkkitehdiksi'.

Käsitteillä on väliä. Ollaan niiden kanssa vähän huolellisempia, otetaan ne vakavasti muttei tosissaan ja annetaan niiden elää omaa rajoittunutta käsite-elämäänsä. Minä olen minä ja sinä olet sinä. Ja elämä on aina arkkitehtuuria suurempaa, miten ikinä sitten kukin haluaakin arkkitehtuurin ja elämän määritellä.