Vastakarvaan

Lähipiiriini kuuluu säveltäjä, jonka työskentelyä olen saanut seurata aina hänen ensimmäisestä sävellyskonsertistaan nykyiseen kypsään menestykseen saakka. Hänen musiikkinsa on siitä vaikeammasta päästä, modernia taidemusiikkia, eikä sävellystilauksia tai muita työtilaisuuksia ole koskaan kannettu hänen eteensä tarjottimella. Nykymusiikki on marginaalista, ja kuten viisas ja hieno säveltäjä Eero Hämeenniemi kirjoittaa Helsingin Sanomissa sunnuntaina 7.4.2007, yhteiskunnassamme esillä ollut kysymys siitä, tulisiko kulttuuripolitiikassamme keskittyä entistä enemmän kansainvälisen kulttuuriteollisuuden ja taidemarkkinoiden kysynnän tyydyttämiseen, saattaa näivettää koko taidemuodon. Festivaalit, orkesterilaitokset ja levy-yhtiöt haluavat taidemusiikinkin puolella harjoittaa taloudellisesti terveellä pohjalla olevaa toimintaa.

Säveltäjäystäväni työ sinänsä muistuttaa hyvin paljon omaa työtäni. Käytämme samoja käsitteitä: puhumme muodoista, teemoista, linjoista, väreistä, hahmosta, toimivuudesta, rakenteista, maisemasta, tasoista ja pinnoista. Me kummatkin luonnostelemme, teemme detaljeja, ponnistelemme aikatauluongelmien kanssa, ja työhömme liittyy myös runsaasti kokemusta ja ammattitaitoa vaativaa teknistä puurtamista, alan kansainvälisen keskustelun seuraamista, verkostoitumista ja, niinpä niin, myös huolta toimeentulosta ja luovan masennuksen hetkiä.

On kuitenkin pari seikkaa, jossa arkkitehtuurin ja säveltaiteen harjoittajan tiet eroavat. Arkkitehdin työtä kannattelee jatkuvasti hyvin kaunis ammatillinen eetos. Arkkitehtuuriin liittyy aina ajatus siitä, että arkkitehtuurilla rakennettu ympäristö muuttuu paremmaksi. Arkkitehti tekee hyvää, arkkitehti on hyödyllinen. Ilman arkkitehtia syntyisi rumaa ja huonoa kaupunkikuvaa, kehnoa asumisen laatua ja kertakäyttöistä julkista rakentamista. Rakennustaiteen historian kautta avautuva taidemuotostatus yhdistettynä ajatukseen arkkitehdin työstä palvelutehtävänä ja uskoon arkkitehtuurin kykyyn kohentaa elämän laatua on minulle ehkä se kaikkein tärkein ammatillinen elämänlanka.

Säveltäjälläni ei ole tukenaan tällaista suoraa hyödyllisyysmomenttia. Voisimme hyvin elää ilman suomalaista taidemusiikkia, oopperaa ja orkestereita. Elämä olisi ehkä köyhempää ja pinnallisempaa, mutta jäisipä sitten vastineeksi enemmän rahaa johonkin hyödylliseen, vai mitä? Ystäväni on keksittävä oikeutus omalle työlleen joka aamu uudelleen. Hän ei voi uskoa kuin itseensä tai sitten niihin musiikinystäviin, kollegoihin ja tukijoihin, jotka antavat sävellystöitä, antavat kannustavaa palautetta ja nostetta taiteellisella uralla.

Toinen eroavaisuuteemme, josta olen ystävälleni suorastaan kateellinen, on se, että tehdessään niinkin yksilöllistä, ainutkertaista mutta 'turhanpäiväistä' taiteellista työtä kuin säveltämistä, hänen työnsä tulokset ovat aina julkisen katseen alla. Ei sellaista kantaesitystä, etteikö sitä edes jollain tavalla kritiikillä noteerattaisi. Säveltäjän monen vuoden työ huipentuu noin kolmeen minuuttiin musiikkia ja sen jälkeisiin aplodeihin; minun monen vuoden työni huipentuu rakennukseen, joka seisoo paikallaan, jos hyvin käy, ainakin viisikymmentä vuotta. Silti säveltäjäni saa työstään aina julkisen arvion, minä en.

Arkkitehtuurikritiikin ja julkisen arkkitehtuurikeskustelun tarpeellisuudesta on arkkitehtikunnan keskuudessa hymistelty jo vuosikymmeniä. Sitä ei silti vain kuulu eikä näy, ja syyn sanotaan olevan se, ettei ole kirjoittajia. Pitää tuntea ala läpikotaisin, koska hänen täytyy tietää mistä puhuu. Pitää olla hyvä kirjoittaja, koska annetun kritiikin pitää olla kiinnostavaa luettavaa. Pitää olla syvempää teoreettista osaamista, koska analyyttinen ote edellyttää suhteellisuudentajua ja kykyä puntaroida arkkitehtuuria suhteessa sen historiaan ja muihin kulttuurin ilmiöihin. Pitää olla hieman ulkopuolinen, koska liian imelä kollegiaalinen solidaarisuus on myrkkyä ajattelulle ja sananvapaudelle. Lisäksi pitää olla ammatillisesti arvostettu, koska muutoin erityisesti negatiivinen kritiikki voidaan aina kuitata täysin teoreettisena sanahelinänä, arkkitehtuuria ymmärtämättömänä pikkumaisuutena tai mistään mitään tietämättömänä, henkilöön kohdistuvana mustamaalaamisena. Arkkitehtuurikriitikon määritelmä ei siis sovi kuin teoreettisessa filosofiassa tohtorintutkinnon suorittaneeseen, Vuoden Journalisti -palkinnolla palkittuun ja kuolemanjälkeisen pyhityksen kautta uudelleensyntyneeseen Alvar Aaltoon.

Ehkäpä suurin syy arkkitehtuurikritiikin puutteeseen lieneekin siinä, että me suomalaiset arkkitehdit olemme niin tottumattomia kritiikkiin. Lähihistoriassa on useita häpeällisiä esimerkkejä siitä, kuinka asioista eri mieltä oleva arkkitehti on näkemyksensä julkisesti esitettyään saanut niskaansa mitä puistattavimpia syytöksiä oman pesän likaamisesta ja uhkauksia liitosta erottamisella, töiden loppumisella ja ties millä kadotuksella. Me kun uskomme siihen, että arkkitehtuuri on aina hyvää, koska hyvää tarkoittava arkkitehti, joka on koulutettu ja siksi osaava, on sen suunnitellut. Arkkitehdin työtä ei yksinkertaisesti voi kritisoida. Voi vain kritisoida huonojen arkkitehtien (siis asioista eri mieltä olevien) työtä tai sitten voi puuttua huonoon rakentamiseen laatuun, rakennuttajien rahanhimoon tai suuren yleisön huonoon makuun.

Säveltäjäystäväni ei omista kipakoistakaan kritiikeistä näytä paljon hätkähtävän, mitä nyt joskus mutisee kun jumalten keinu keinuttaa jotakin hänen mielestään ansiotonta arvonnousua saanutta kollegaa. Hän näkee kritiikin kritiikkinä ja oman työnsä omana työnään, eikä puno niiden välille sen kummempia myyttisiä yhteyksiä. Hän tietää oman työnsä arvon, koska hän uskoo siihen ja saa suoraa palautetta myös soittajilta, solisteilta, sävellysten tilaajilta ja yleisöltä. Me arkkitehdit voisimme uskoa omaan asiaamme vähän vähemmän ja sen sijaan avata korvamme, katsoa millaista jälkeä me oikeasti työssämme teemme ja luottaa vähän enemmän itseemme.