Ääneen

Eräs viehättävimmistä uusista kulttuurisivustoista on suomalaisia äänimaisemia esittelevä http://www.100aanimaisemaa.fi/. Taustavoimiin kuuluu Suomen akustisen ekologian seura, jonka tavoitteena on tehdä tunnetuksi ääniympäristön merkitystä elinympäristölle, ihmisten elämismaailmoille ja hyvinvoinnille ja herättää kiinnostusta ääniympäristöä kohtaan. Seura sai Sata äänimaisemaa -hankkeestaan Vuoden esteettinen teko 2006 -tunnustuspalkinnon.

Kun oman perheeni käänteisiin kuuluu arkkitehti-laulaja -isäni yllättävä poismeno kesäkuun alussa ja kun näin ollen kodin piiriin aina oleellisesti kuulunut laulu ja soitto menetti mahtavan bassonsa, olen omaisten ja ystäväpiirin kanssa vietettyjen saattohetkien myötä herkistynyt pohtimaan laajemminkin, kuinka suuri merkitys äänimaisemalla onkaan osana yhteistä todellisuuttamme. Mitä on koti ilman keittiöstä kuuluvaa astioiden kolinaa? Mitä on kesämökki ilman käen kukuntaa, tiiran tirskuntaa ja takassa räiskyvää tulta? Mitä on suomalainen talvi ilman hiljaisuutta?

Sata suomalaista äänimaisemaa -sivustolla on paljon luonnonääniin ja nostalgisiin perinnemaisemiin liittyviä ääninäytteitä, mutta myös yllättävän runsaasti urbaaneja tuokiokuvia. Ratikoiden kiskon kilinä, hissin kolina, kirjaston vaimennetut elämän äänet, satamajunan vihellys ja kerrostalon rappukäytävän kaiku ovat esimerkkejä sivustolle tallennetusta arjen äänien todellisuudesta. Sivustolle kerättyjen äänikuvien moninaisuus kertoo mielestäni vastaansanomattomasti siitä, että äänet ovat olennainen osa sitä kokonaisympäristöä, jossa elämme, ja että suomalainen elinympäristö on monenkirjavan rikas ulottuen kaupungin sykkeestä täydelliseen luonnonrauhaan.

Mitä tällä kaikella on tekemistä arkkitehtuurin kanssa? Yksinkertaisimmillaan äänimaisemien pohtiminen johdattaa meidät miettimään arkkitehtuurisuunnittelun keinovarantoja: kuinkahan paljon me arkkitehdit loppujen lopuksi teemme tietoisia päätöksiä siitä, millaisen äänimaiseman me haluamme työn alla olevaan tilaan luoda? Itselläni on aiheesta kaksi tuoretta kokemusta. Ensimmäinen on juuri avattu golfklubi Kirkkonummen Hirsalassa, jonka pääkerroksen aula- ja ravintolatiloihin halusimme tietoisesti äärimmäisen vaimennetun, hillityn hienostuneen, yksityisyyttä ja rauhaa korostavan mutta silti letkeän äänimaiseman. Nyt kun talo on täynnä toimintaa, voin tyytyväisenä todeta onnistuneemme. Kova laatoitettu lattia ja korkea aula eivät aiheuta päänsärkyä, vaan tila on kokonaisuudessaan hyvin miellyttävä. Ratkaisu löytyi runsaasta lämpökäsiteltyä mäntyä olevien sormipanelipintojen ja sisäkattojen kuitubetonilaattojen käytöstä vaimentimena. Toinen hieman päinvastainen esimerkki on juuri valmistuneesta yksityistalosta, jossa talon ulko- ja sisäestetiikka rakennettiin tietoisesti hyvin minimalistiseksi, high tech -henkiseksi ja metalliseksi. Sisällä olisimme halunneet käyttää sekä esteettisistä että akustisista syistä puisia rimakattoja, koska halusimme vaimentaa kovien pintojen kaikua, mutta vain siinä määrin, että tietty metallinen, kova ja elämää täynnä oleva, salliva äänimaisema kuitenkin säilyisi. Kävipä niin, että talon asukkaat halusivat rapatut valkoiset katot huoneisiinsa. Kovat pinnat ja korkeat tilat osoittautuivatkin juuri niin katalaksi yhdistelmäksi kuin ennakoimme: kilinä ja kolina yltyy varsinkin juhlatilanteissa peräti häiritseväksi, joten edessä on retki pehmentävien mattojen, seinätekstiilien ja verhojen maailmaan.

Äänet liittyvät ainakin omaan arkkitehtuuriini myös siten, että harvoinpa istun suunnittelemassa yhtään mitään ilman samanaikaista musiikinkuuntelua. Joka projektilla on omat nimikkosäveltäjänsä, omat teemalevynsä ja tunnusmusiikkinsa. Haen niiden avulla tilan tunnelmaa, fiilistelen aiheita, teemoja, värejä ja muotoja, jotka sitten käännän arkkitehtuurin kielelle. Toiset tekevät akvarelleja, muovailevat savea, skissaavat paksulla mustalla grafiitilla, mutta minä soitan pianoa tai kuuntelen levyjä.

Kysymys äänimaisemista liittyy arkkitehtuuriin tietysti myös suhteessa modernistisen unelmaan. Kaikki on suunniteltavissa, kaikki on ennakoitavissa, kunhan tiedämme tarpeeksi ja olemme tarpeeksi taitavia suunnittelijoita. SAFA:n apulaispääsihteeri Tuula Paalimäki kirjoittaa tänään tulleessa Arkkitehtiuutisissa 6-7/2007 suomalaisen modernin asuntoarkkitehtuurin komeudesta, mutta varoittelee kuivakkuudesta ja muistuttaa nyt vallalla olevan arkkitehtuuriestetiikan vaaroista asuntoja koskevan keskustelun kannalta. Komeus ja näyttävyys, hienostuneisuus ja arkkitehtoninen korkeatasoisuus voi tarkoittaa siis myös sitä, että arkkitehtuuria esittelevistä kuvista saa etsimällä etsiä elämän merkkejä. Modernin suomalaisen arkkitehtuurin suhtautuminen ääniin ja äänimaisemiin kertoo mielestäni samasta vieraantuneisuudesta. Ammattieetokseemme kuuluu, että arkkitehtuuri tulee pitää aina arkkitehtuurina ja että suunnittelutyön tavoitteena on hallita, ohjata ja kontrolloida luomissamme tiloissa tapahtuvaa toimintaa toki perusakustiikasta huolehtien. Kaikki häiritsevä aines - ilmeni se sitten seiniin liimattujen tiedotelappusten, eteisessä lojuvien kenkäröykkiöiden, kiljahtelevien lapsilaumojen tai liikenteen kumun muodossa - tulee 'hoitaa' eli siivota pois. Juuri tästä syystä peruskopiseva, perusvaimea, perushumiseva perusarkkitehtuuri näyttää hienolta, mutta kuulostaa kuolleelta.

Kuunnelkaa kotianne, kuulostelkaa elämäänne, olkaa meluisia ja tehkää äänekästä arkkitehtuuria. Ääni kun aina on elämän merkki.