Lehti puusta putoaapi

On hämmästyttävää, että yhä vieläkin, yli 20 vuotta kouluvuosien jälkeen, herättää elokuu ja syyskuu aina tunteen uuden vuoden alkamisesta. Tänä vuonna uudet tuulet ovat puhallelleet edellisvuosia voimallisemmin, mikä ehkä selittyy isän sairastamisen synkentämästä keväästä ja kesäkuisen kuoleman laukaisemasta halusta arvioida omaa elämääni hieman uudesta näkökulmasta. Meillä on vain yksi, ainutkertainen elämä, ja ehkä viimeistään nyt, niin omat vanhempansa kuin monet nuoruuden unelmat haudanneena nelikymppisenä, on tullut hetki päättää, mihin 'ihan aikuisten oikeesti' haluaa järjelliset hetkensä maan päällä kuluttaa. Pitää valita, mikä on oikeasti tärkeää, mikä on kivaa ja kiinnostavaa, ja mikä loppujen lopuksi melkoisen tyhmää ja turhanpäivästä. Arkkitehtuuriin sovellettuna tämä tarkoittaa omalla kohdallani yksinkertaisesti sitä, että on tullut aika valita oman toimiston ympärille rakentuvan suunnittelutyön, opetuksen, tutkimuksen, kirjoittamisen, arkkitehtuurikirjallisuuden kääntämisen ja muiden oheispuuhastelujen välillä.

Omassa elämässäni sattuma puuttui peliin siten, että siirryin elokuun puolivälissä Arkkitehti-lehden palvelukseen tehtävänimikkeellä 'toimitussihteeri' ja työsopimusmaininnalla 'toistaiseksi'. Työ on melkoinen näköalapaikka suomalaiseen arkkitehtuuriin, opettelemista on ollut paljon ja uutta mietittävää sitäkin enemmän. Arkkitehti-lehti on yli satavuotisella historiallaan noussut suomalaiseksi instituutioksi, joten omaa päänaukomistanikin täytyy alkaa säätää hieman harkitummaksi. Minä olen nyt osa Lehteä ja ehkäpä, pikku hiljaa, löydän oman journalistisen roolini lehden palveuksessa.

Analyyttisyys ja halu kyseenalaistaa ovat kuitenkin lehtityöhön siirtymisen myötä osoittautuneet varsin sitkeiksi perusominaisuuksiksini. En siis ihan vähällä ole sulautumassa pelkäksi suomalaisten huippuarkkitehtien pr-henkilöksi, kuten olen hieman pelännyt tapahtuvan. Arkkitehti-lehdellä on riittävän värikäs historia ja sillä on riittävän korkea asema suomalaisessa arkkitehtuuridebatissa, joten uskon, että Suomessa työtään tekevä arkkitehtikunta on kyvykäs tarkistamaan uskomuksiaan ja sietämään rakentavaa ja perusteltua kritiikkiä, jos sellaiseen on aihetta. Tähän, journalistiseen ja keskustelevaan suuntaan lehteä ollaan joka tapauksessa nyt kehittämässä, mikä on hieno asia ja mille on oikeastaan suuri kunnia saada olla antamassa oma panokseni.

Oheinen kuva on Oslosta, jossa kävin puolisoni kanssa pari viikkoa sitten erinomaisella Archtoursin järjestämällä opintomatkalla. Kohde on Jensen og Skodvin Arkitektkontorin suunnittelema, vuonna 2006 valmistunut Sinsenin metroasema. Pelkistetyn yksinkertaiset, mutta riittävän jänteviksi muotoillut tilat, puhtaat betonipinnat, paljaat liimapuupalkit ja somistamatta jätetyt sinkityt metalliosat muodostivat mielestäni aivan mahtavaa arjen arkkitehtuuria, johon yhdyskäytävän lasikattoon taiteilija Viel Bjerkeset Andersenin sommittelema väriympyräteos soveltui todella hienosti. Liikenteen arkkitehtuuri on nopeasti ohikulkevan, hetken viivähtävän ihmisen arkkitehtuuria, ja tällaisissa paikoissa jos missään, on valon, tilan, liikkeen ja värin käytölle mitä perustelluimmat olosuhteet.

Oma värikäs syksyni näyttää valoisalta ja on täynnä liikettä ja uusia tilaelämyksiä. Levänneenä ja levollisin mielin näkee omat julkisen liikenteen varrelle asettuvat työmatkaetapitkin uusin silmin: ne ovat Sinseniin verrattuna staattisia, ne lähtevät paikan teoksellisuudesta, ei ohikiitävän hetken paikassa viivähtävän liikkeestä, ne ovat kustannustehokkaita ja verhottuja näennäiseen pintalaadukkuuteen, eikä niissä ole värejä saatika taidetta, vaan pelkkää harmaata - hui kauhistus - korkeatasoista suomalaista arkkitehtuuria. Lehti puusta putoaapi, lehti luukusta kolahtaapi, ja suomalainen arkkitehtuuri menee eteenpäin. Omalta osaltani vastedes kunnianhimoisen journalismin, opetuksen ja pienen vapaamuotoisun bloggailun voimalla.