Kyllä arkkitehti tietää

Tuli vihdoin saatua päätökseen pitkä, ihana kirjaprojekti. Valikoima suomalaisarkkitehtien kirjoituksia neljältä viimeiseltä vuosikymmeneltä julkaistiin otsikolla Kuolkoon suomalainen arkkitehtuuri pari viikkoa sitten, kiitos Kustannusosakeyhtiö Avaimen ja Valtion rakennustaidetoimikunnan.

Kirjan julkistamisen yhteydessä syntyneissä keskusteluissa puhuttiin muun muassa siitä, mistä johtuukaan, ettei arkkitehtikunta enää väittele yhtä räväkästi ja julkisesti kuin menneinä vuosikymmeninä. Olin itse ajatellut, että asiantilaan saattaa vaikuttaa vakiintuneiden keskustelufoorumeiden kuten omien ammattilehtiemme ja -kokoontumistemme ilmeinen puutuminen ja älyllinen hyytyminen. Pestini Arkkitehti-lehdessä päättyi lyhyeen ja jäi monista eri syistä valitettavan tyngäksi, mutta osoittautui kuitenkin kaikin puolin antoisaksi. Kokemukseni jälkeen on kanttia väittää, että Suomessa käydään vilkasta ja rikasta arkkitehtuurikeskustelua, mutta aivan muualla kuin virallisissa ammattiyhteyksissä. Niissä arkkitehtuurista hymistellään, kaikki on hienoa ja mahtavaa, ja jos vikaa on, niin syy on aina muissa: sivistymättömässä rahvaassa, rahanahneissa rakennuttajissa, näkemyksettömissä pilkunviilaaja-kaavoittajissa, arkkitehdeissa jotka eivät business-kiireiltään ehdi tai uskalla ottaa kantaa.

Eräässä tilaisuudessa tuli kuitenkin nuorelta arkkitehdilta toisenlainen näkökulma aiheeseen. Ehkäpä vaiteliaisuus johtuukin siitä, että arkkitehti joutuu julkisuudessa kantamaan harteillaan koko suomalaisen arkkitehtuurin takkaa, ja että suunsa avatessaan saattaakin paljastua, ettei osaa vastata, ettei tiedä kaikkea, ettei sittenkään ole Asiantuntija suurella alkukirjaimella. Joku voi heittää vastakommentin, kollega voi soimata mustakylkisistä padoista ja kattiloista ja kainalosta pilkottavista ketunhännistä, maallikko voi alkaa puhua Alvar Aallon epäonnistumisista tai kotilähiöön nousseista rumista uusista taloista, joku voi manata kaikki arkkitehdit alimpaan manalaan vain siksi, että se ainut kohdattu ei ottanut kuuleviin korviinsa asukkaan mielipidettä vaan puhui suojeluarvoista, rakennustaiteellisista päämääristä, tilavaikutelmasta tai muusta käsittämättömästä. On parempi olla hiljaa, luottaa koulutuksessa iskostettuun vakaumukseen arkkitehdista rakennetun ympäristön laadun asiantuntijana pienen ihmisen asialla ja hokea uskonveljien kanssa yhä uudestaan ja uudestaan: suomalainen arkkitehtuuri on laadukasta ja maineikasta, suomalainen arkkitehtuuri on laadukasta ja maineikasta, suomalainen arkkitehtuuri on...

Estetisoituminen on iskenyt myös meihin: kun on tärkeää näyttää ulospäin hyvältä, menestyvältä, tyylikkäältä ja dynaamiselta, pitää myös arkkitehtuurin julkisen kuvan näyttää tällaiselta. Pitää seistä lujana ja yhteisenä rintamana, pitää olla edustava, vakuuttava ja näyttävä. Keskustelu, kritiikki, mielipiteiden vaihto on tällaisessa viitekehyksessä aina ?soraääntä?; se johtaa rikkoontumiseen ja sottaantumiseen. Siksi suomalaisen arkkitehtuurin julkinen kuva on niin esteettinen ja moitteeton. Siksi me takerrumme menneeseen loistoon, torjumme muunlaiset muistot väärinä, kaunaisina ja henkilökohtaisina tragedioina. Sillä jokuhan voisi muuten luulla, ettemme tiedäkään, ettemme osaakaan. Että me vain väitämme, uskottelemme osaavamme ja tietävämme. Siksi me raivaamme tietämättömät pois sähläämästä ja hidastamasta päätöksentekoa, siksi me sulkeudumme kuppikuntiimme, kun eihän meitä kuitenkaan kukaan Ymmärrä.

Emeritus-professori, arkkitehti Osmo Lappo kirjoitti samasta asiasta ytimekkäästi jo vuonna 1967 siteeraten myös ruotsalaisarkkitehti Erik Wiréniä: "Arkkitehdit sentään uskovat tietävänsä mistä on kysymys: ihmisen koko elinympäristön luomisesta, muodon antamisesta kaikille niille tiloille, joissa inhimillistä toimintaa tapahtuu (...) 'ihmiselämän alalla ei ole olemassa asiantuntijoita, on vain yhteisiä ongelmia, joille pitää löytää ratkaisu. Koska me kerran väitämme ratkaisevamme tällaisia kysymyksiä demokraattisessa yhteistoiminnassa, on myös meillä, jotka muka olemme asiantuntijoita, oikeus vaatia toimeksiantajaltamme, että he ensinnäkin ymmärtävät, mitä he tilaavat, ja että he toiseksi itse suorittavat valinnan niistä vaihtoehdoista, jotka asiantuntija on heille esittänyt.' ? Toteamus osoittaa selvästi, että vastuu rakentamisen tuloksista on päätöksentekijän ja arkkitehdin yhteinen."

Arkkitehti ei välttämättä tiedä sitä, mikä kulloinkin on parasta ja hyvää. Yhdessä keskustellen, avoimin mielin, julkisesti, toinen toistaan kunnioittaen, omat heikkoudet myöntäen, uudelle halukkaana voi kuitenkin löytää yhteisen maaperän, yhteisen ydinongelman, sen tärkeimmän ja olennaisimman pääkysymyksen vaikkapa siitä, mitä arkkitehtuuri itse kullekin merkitsee, mitä se tarkoittaa ja mikä rooli maamme arkkitehtuurilla on tämän päivän yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme. Arkkitehdin ei yksin tarvitse tietää tähän vastausta. Arkkitehdin pitää vain uskaltaa kysyä ja kyseenalaistaa. Näyttää mitä osaa. Oppia ja vaihtaa tietoja. Ajatella ja kertoa ajatuksistaan, kuunnella ja oppia muiden ajatuksista. Keskustella.