Kiskoilta kotiin

Maisema läikittyy harmaiden, ruskeiden ja valkean diagonaaleiksi, joita koivujen rungot leikkaavat auki tehden tilaa hieman jo punertuvalle latvustolle. Metsälämpäreet peltoaukeiden takana ovat menettäneet muotonsa ja värinsä. Näkymässä ei ole kontrastia, ei kirkkautta. On vain sänkipellon okraisten tavuviivojen katkomaa valkoista, valkoisten puunrunkojen viivoittamaa metsänharmaata, harmaata kulttuurimaisemaa piirtävää haalistunutta punamultaa, punaisen tiilitehtaan siluetin vasten syvyytöntä pilvitaivasta.

Kirjoitan tätä matkalla kotiin Kuopiosta, jossa odotti yö hotellissa ja päivä puhujana mielenkiintoisessa seminaarissa. Lähden tällaisille reissuille aina mielelläni, sillä elämä, perhe ja historia on kotikaupungissa Helsingissä. Suomi ei kutsu, jollei varta vasten kutsuta.

Helsinki sen sijaan kutsuu ja houkuttaa, vuosi vuodelta, vuosikymmen vuosikymmenen jälkeen muuta Suomea luokseen kuin kevytmielinen seireeni. Itämeren tyttären kasvojen lumovoima näyttää kasvaneen erityisen suureksi muun muassa Punavuoressa, Kalliossa ja muissa kantakaupungin kortteleissa. Minun mielenmaisemassani punaisten lyhtyjen ja trokareiden synkeät työväenkasarmit ovat nyt stadin valovoimaisinta aluetta.

Eipä siinä mitään, saahan Helsingistä tykätä kukin tavallaan. Mielenkiintoista on kuitenkin ollut havaita, että suurimmalla äänellä asuntomarkkinoiden ja hengausmestojen parhaimmistoa tuntuvat luokittelevan kaikista tuoreimmat hesalaiset. Raikas meri-ilma on näännyttänyt urbanismin kaihoon sairastuneet sisäsuomalaiset niin, että kantakaupungin parikymmentä korttelia riittävät pistämään pään pyörälle. Eipä ole kauaakaan siitä sattumuksesta, kun merkittävä ex-lappilainen kulttuurivaikuttaja lausui loihemahan, kuinka hän oli mieltänyt Töölön mäyräkoiriaan ulkoiluttavien vanhempien virkamiespariskuntien lähiöksi ja kuinka Töölö olikin osoittautunut vallan mukavaksi paikaksi. Eikä siitäkään ole kuin tovi, kun Itä-Suomesta Itämeren ääreen laskeutunut taideihminen kertoi liikkuvansa vain ja ainoastaan traditiostadilaisella raitiotievaunulla, bussejahan käyttävät espoolaiset, vantaalaiset ja muut ei-stadilaiset. Uusstadilaiset ovat stadilaisempia kuin stadilaiset itse: mie ja sie kitketään juuria myöten, kun läppä lentää ja banjot soi.

Kun itse on viettänyt lapsuutensa, nuoruutensa ja aikuisuutensa pääasiassa Helsingin esikaupunkialueilla pyörien milloin milläkin laidalla laajaa metropolia, Helsinki näyttää hyvin paljon suuremmalta. Se on muutakin kuin Espat, Kauppatorit, Hakikset, Suokit, Pihlikset ja muut turistimestat. Siksi vähän sieppaa, kun uustadilaiset ultraurbanistit puristavat minun kotikaupunkiani dogmaattisessa pihtiotteessaan ja rusikoivat siitä omaa mahtavaa pyhiinvaellustaan - milloin radiotuokion mittaiseksi "Aamuksi Punavuoressa", milloin lehtikolumnin arvoiseksi raitsikkamatkaksi punavuorelaisyksiöstä kalliolaisbaariin. Helsinki näyttäytyy näissä näpeissä kuin paratiisisaari Sir David Attenboroughin luontodokumentissa: kas, nyt paikalliset alkuasukkaat näyttävät järjestäytyvän kulkueeseen, astuvan eräänlaiseen metallista tehtyyn kuljettimeen ja suuntaavan kohti Ullanlinnamäeksi kutsuttua uhrikalliota; nyt mekin lunastamme meitä kohtaan osoitetun luottamuksen, nousemme tähän merkilliseen kulkupeliin ja paikallista kulttuuria kunnioittaen matkaamme heidän mukanaan osallistuaksemme täkäläisiin menoihin.

Kauniiseen, hienoon ja historialliseen Kuopioon ei onneksi vieläkään pääse sporalla. Stogen puskiessa alamäkeä takaisin etelään muistaa, että Suomi on muutakin kuin Helsinki. Minun Helsinkini on muutakin kuin ydinkeskusta. Minun Helsinkini maisema kaartaa ympärilleni sitä samaa helmikuun harmaata, lumen valkoista, puunrunkojen ruskeaa ja tiilenpunaista kuin maisema Helsingistä pohjoiseenkin. Minun Helsinkini ei ole yksi, vaan monta. Tervetuloa stadiin, suomalaiset, mutta ottakaa iisisti. Kyllä tänne mahtuu. Moneen junaan.