Hiekkalinnaa rakentamassa

Sunnuntai-illan kuolleessa kulmassa - iltauutisten jälkeen, ennen arkiaamun langettamaa velvollisuutta mennä nukkumaan - on ruotsinkielinen tv-kanavamme FST5 esittänyt pitkin talvea hyvintehtyjä dokumentteja mielenkiintoisista aiheista. Eilen illalla (22.3.) DOK-sarjassa esitettiin norjalaisen Eirin Gjørvin ohjaama elokuva The Sand Castle. Filmi kertoo maineikkaan Snøhettan arkkitehtitoimiston eriskummallisesta suurprojektista suunnitella kokonainen uusi kaupunki keskelle aavikkoa Ras Al-Khaimahin emiraattiin.

Elokuvassa kolmen nauravaisen norjalaismiehen edustama Snøhetta on sheikki Saudin neuvonantajan ja emiraatin talouselämän keskushahmon, tri Khater Massaadin vieraana tulevan kaupungin paikalla. Istutaan Mersun takapenkillä, keskustellaan hankkeesta, piirretään kepillä maahan alustavia ideoita, kaivetaan hiekkaan ensimmäinen kolmiulotteinen malli, palataan hotelliin, luonnostellaan, leikellään styroksia, loikoillaan rantatuoleissa ja nautitaan auringosta, ja lopulta saadaan kuulla, että idea on toteutuskelvoton ja että yleiskaava onkin annettu Rem Koolhaasille. Mutta jospa Snøhettan pojat piirtäisivätkin tulevan kaupungin ikonin: hotelli- ja kongressikeskus Ras Al-Khaimah Gatewayn? Palataan Osloon, laitetaan koko toimiston osaaminen liikkeelle, ideoidaan konseptia, piirretään kuvia, palataan Arabiemiraatteihin, vedetään presentaatio ja taas petytään: suunnitelma ei ole riittävän ikoninen ja vetovoimainen. Taas palataan Norjaan, piirretään lisää, päätetään kilpailla kauneudella korkeuden ja loistokkuuden sijaan ja nostetaan alun perin horisontaalisen, mattomaisen rakennusmassan nurkka pystyyn kobramaiseksi torniksi. Nyt tärppää ja tri Khater Massaadin suu venyy maireaan hymyyn. Filmi päättyy sopimusneuvotteluihin, kuumeiseen laskimen nakutteluun tuntimääriä ja tuottokertoimia haarukoiden, tapaamiseen itse sheikki Saudin kanssa sekä loisteliaisiin päivällisiin toimeksiannon ja suunnittelusopimuksen kunniaksi.

Gjørvinin nautittava dokumentti antoi kansainvälistä uraa luovien arkkitehtien työstä hämmästyttävän rehellisen ja avoimen kuvan. Tätä on huippuarkkitehtuurin tekeminen tänä päivänä: matkustamista, neuvotteluja, pettymyksiä, ideoiden myymistä, pettymysten nielemistä, nöyrtymistä, tilaajan arkkitehtuurinäkemysten huomioimista, luonnostelua ja taas kerran luonnostelua, ryhmätyötä, mielistelyä, aivoriihiä, hauskanpitoa, näyttävän kuvamateriaalin tuottamista, pienoismallin väsäämistä hotellihuoneessa, pokkurointia, leikittelyä. Tässä kuvassa arkkitehtuurin tehtävä ei ole tehdä hyvää ympäristöä, kehittää yhteiskuntaa, ajatella pientä ihmistä tai ilmentää maailmassaolon tuskaa rakennustaiteen keinoin, vaan luoda jotakin ainutlaatuista ja huomiota herättävää. Filmi laittoi arkkitehtuurin kirkkaaseen valokeilaan, joka paljasti menestyvän arkkitehdin kriteeriksi kyvyn tehdä tuottavaa tiimityötä jonkin ennennäkemättömän suunnittelemiseksi, esiintyä uskottavasti, herättää luottamusta asiakkaissaan ja myydä arkkitehtoninen idea hankkeen rahoittajille. Kuva täydentyi ehyeksi, kun mukaan oli leikattu otoksia sekä HKK sheikki Saudin visioista että hänen neuvonantajansa, tri Massaadin näkemyksistä kansainvälisen tähtiarkkitehtuurin merkityksestä Ras Al-Khaiman vetovoimaisuuden lisäämisessä ja talouden kehittämisessä. Me arkkitehdit olemme tienneet tämän aina, me puhumme tästä toimistojemme kahvipöydissä. Kuitenkin vasta nyt näin omin silmin aiheesta oikean ja hyvän dokumentin.

Oma perikriittinen mielenlaatuni heräsi pohtimaan, olisiko samanlainen dokumentti voitu tehdä Suomessa suomalaisesta menestysarkkitehtuurista? Enpä usko, vaikka meilläkin on sekä erinomaisia dokumentaristeja että arkkitehtuurivientiä harjoittavia toimistoja, joskaan ei ehkä niin kansainvälisesti tunnetulla tasolla kuin Snøhetta ja Koolhaas. Meillä arkkitehtuuri on rehellisen ja realistisen tarkastelun aiheeksi jotakin aivan liian häveliästä ja intiimiä. Arkkitehtuurissa on jotakin 'je ne sais quoi': sitä on hellittävä, vaalittava ja säästeltävä. Sitä ei saa päästää tuhoutumaan raiskattavaksi maailman turuilla ja toreilla, karuilla kapitalismin markkinoilla, pyöriteltäväksi ahneiden katseiden edessä toimistohuoneen neuvottelupöydässä, manikyroitujen sormien osoiteltavaksi, rasvaisten suupielien kommentoitavaksi. Meillä arkkitehtuuri ei ole, ei saa olla kaupan. Meillä arkkitehti ei ole, ei saa olla kaupparatsu. Meillä arkkitehtuuri esitetään joko kevytmodernistisen kvartettijazzin tai lyyrisen pianomusiikin säestyksellä yhden arkkitehdin pyyteettömänä Teoksena, jossa niin kysyntä, toimeksianto, palkkio kuin menestyskin tulevat kuin Anneli Jäätteenmäellä ikään, 'yllättäen ja pyytämättä'.

Filmissä vilahtanut Rem Koolhaas tuntui kaikessa etäisyydessään äkkiä hyvin kotoisalta hahmolta. Hoikka, vakava, ankara ja yksinäinen Koolhaas istui mustissa farkuissaan, mustassa t-paidassaan ja mustissa aurinkolaseissaan samaisen Massaadin Mersussa , nousi sitten Massaadin yksityiskoneeseen ja lensi Massaadin ohjaamana Dubain yllä katsellen ihmeellisiä Palmusaaria. Tovin kuluttua Snøhetta sai cd:llä kuvat uuden kaupungin yleiskaavasta. Arkkitehti oli puhunut.

Dokumentti sai minut katsomaan Snøhettan toimistoa häikäistynein silmin entistäkin kiinnostavampana ja raikkaampana toimistona. Mikä rentous, mikä tekemisen meininki, mikä omistautuminen, mikä sytyttävä tapa työskennellä yhdessä! Arkkitehtuuri näytti, ikävä kyllä, samalla myös oman karvaan totuutensa vapaiden ja valovoimaisten miesten maailmana. Oma elämäni säälittävine saavutuksineen ja toteutumattomine unelmineen muistutti, jälleen kerran, koulutuksen iskostamien uskomusten ja omaan elämäntyyliin liittyvien valintojen merkityksestä menestyksen hittimittarissa. Ja millaiseksi avautui sitten suomalainen arkkitehtuuri? Hmmm, epärealististen ihanteiden ja vaietun kaksinaismoralismin rasittamaksi suljetuksi kulttuuriksiko? Ehkei sentään, mutta instituutioksi kuitenkin. Retrospektiiviseksi instituutioksi, jota on korkea aika uudistaa ja tuulettaa.