Järki ja tunteet

Vanhat talot ovat petollisia. Ne houkuttelevat esiin tunteita, joita harvemmin tunnemme nykyaikaisessa rakennetussa ympäristössä. Vanhojen talojen stimuloima tunnerekisteri on erityisen katala, sillä punamultaiseen pirttiin, harmaaseen hirsiseinään ja kiviseinän stukkokoristeluihin liittyvät tunteet ovat niitä intiimeimpiä. Koemme kauneutta, kodikkuutta, tutunoloisuutta ja ylevää kuulumista johonkin omaa, pientä elämää suurempaan. Ja kuten ihmistenkin kanssa, hyvät fiilikset ruokkivat hyvää oloa. Hyvä ruoka, parempi mieli, sanoo kauppias. Hyvä arkkitehtuuri, parempi mieli, ja vanhassa vara parempi, sanoivat jo 1800-luvun arkkitehtuurin uudistajat Englannissa, Augustus Welby Northmore Pugin (1812?1852) etunenässä, John Ruskin hänen kannoillaan.

Koen kipeästi taiteiden rappeutumisen ja sen, kuinka jokainen uusi keksintö ja uusi suuntaus näyttää syöksevän taiteet yhä suurempaan alennustilaan. Haluaisin riisua omalta ajaltamme tuon naamion, jota niin erheellisesti pidetään saavutettuna ylivertaisuutena, ja haluaisin suunnata kaikkien huomion entisten, parempien aikojen todellisiin ansioihin. Erinomaisuutta löytyy vain entisaikojen jäänteistä ja taiteet voidaan palauttaa kunniaansa ainoastaan, mikäli tutkimme noiden halveksittujen aikakausien nerokkuutta, vimmaa ja tunteen paloa.

A.W.N. Pugin, 'On the Wretched State of Architecture at the Present Day', Contrasts (1836)

Pugin ja Ruskin tulivat mieleeni, kun huomasin HKK, Walesin prinssi Charlesin olevan taas täkäläisten arkkitehtiuutisten otsikoissa. Charles puhui Brittien SAFAn eli RIBAn 175-vuotisjuhlissa 12.5.2009 ja herätti kohua jo ennakkoon. Joukko brittiarkkitehteja Peter Ahrends etunenässä vetosi kollegoihinsa boikotoimaan korkea-arvoista arkkitehtuuriänkyrää. Jupakkaan liittyy kiistely ajankohtaisten rakennushankkeiden, etenkin lordi Richard Rogersin uuden Chealsea Barracks -suunnitelman sopivuudesta ympäristöönsä. Prinssin oma ehdokas suunnittelijaksi on vanha kunnon superpossu-uusuusklassisisti, suurmittakaavaisen lavastetaiteen kruunaamaton kuningas Quinlan Terry.

Prinssi Charles on kiehtonut mieltäni aina 1980-luvulta saakka, jolloin HKK ensi kerran räväytti RIBAa puheillaan. Samaan syssyyn Charles julkaisi kirjan A Vision of Britain ja aloitti johdonmukaisen työnsä perinteisen brittiarkkitehtuurin edistämiseksi. The Princes' Foundation for the Built Environment haluaa edistää ajatonta ja ekologista rakennus- ja kaupunkisuunnittelua ja rakentamista. Tunnen itse jonkinlaista lukkarinrakkautta 1980-lukua kohtaan. Se oli vuosikymmen, jona kasvoin aikuiseksi, jona aloitin arkkitehtuuriopinnot ja jona kohtasin meillä hyvin kummallisen tuomion saaneen postmodernismin - aihe jota tutkin nyt aivan tieteellisestikin. Ehkäpä juuri tästä syystä näen tämän vuoden prinssikohussa pintakuohuja syvempiä merkityksiä, oireen siitä että arkkitehtuuri on hakemassa uutta suuntaa ja uutta sisältöä. Yksi ajanjakso on päättymässä, uusi ja outo orastamassa.

Prinssi Charles on brittiarkkitehdeille vaikea pala nieltäväksi. Asemansa vuoksi häntä ei sovi ohittaa olankohautuksella, asiansa vuoksi hän vaikuttaa kolkuttavan jotakin arkkitehtien mustan omantunnon synkimpiä säikeitä. Pääasia tämän vuoden juhlapuheessa oli arkkitehtien omahyväinen kovakorvaisuus yhteisöjen tarpeille, muodon etusija sisältöön nähden sekä tietynlaisen luonnonjärjestykseen perustuvan harmonian ohittaminen modernissa arkkitehtuurissa. Prinssi Charles tavoittelee orgaanista arkkitehtuuria: perinteistä rakentamista, joka syntyy tietynlaisesta ympäristöstä tai yhteisöstä; arkkitehtuuria, joka on sidoksissa paikkaan eikä aikaan. Charles haluaa herättää ymmärtämään ihmiskeskeisen arkkitehtuurin merkityksen uudelleen tässä mekanisoituneessa, globaalin tähtikultin näivettämässä länsimaisessa arkkitehtuuriyhteisössämme.

Arkkitehtien ensireaktio Prinssi Charlesin esiintymiseen RIBAssa on ollut odotettu. Ensin huudetaan boikottia, sitten yritetään vähätellä Prinssi Charlesin arkkitehtuuritietoutta, sitten vielä varmuuden vuoksi käännetään huomio kammottavimpaan postmodernistiseen lavastearkkitehtuuriin ja kysytään, tätäkö sitten haluamme tilalle? The Timesin toimittaja Tom Dyckhoff ei ole mennyt tähän lankaan. Hän näkee brittiarkkitehtuurin ja kuninkaallisen kriitikon suhteen ennen kaikkea kysymyksenä arkkitehtien yhteiskunnallisesta asemasta. Prinssi näyttäisi uskovan, että arkkitehdeilla on samankaltaista valtaa kuin Christopher Wrenillä aikanaan. Todellisuudessa arkkitehdit ovat kuitenkin kuin sotamiehiä shakkipelissä: valtapelien mitättömimpiä pelinappuloita, joita kutsutaan somistamaan milloin mitäkin 'kehityshanketta'. Hienoista arkkitehtuuripalkinnoista huolimatta moderni (britti)arkkitehtuuri on oikeastaan aika mitätöntä, kirjoittaa Dyckhoff. Hyvästä arkkitehtuurista on tullut luksustuote, surkeasta standardi. Arkkitehdeilla on vain yksi ulospääsy: uusi ryhdistäytyminen, turhasta vastahankaisuudesta luopuminen, uuden ammattiylpeyden kehittäminen ja uuden yhteiskuntasuhteen rakentaminen.

Vanhat talot, perinteinen arkkitehtuuri, orgaanisuus ja luonnon järjestys ovat hyviä ja tunnevoimaisia arvoja. Ne houkuttelevat sitä enemmän, mitä pelottavammalta ja ei-toivotummalta nykyarkkitehtuuri näyttää. Tunteet ovat kuitenkin petollisia. Romantiikka, nostalgia, kodin kaipuu ja muut sensellaiset sumentavat järjen, kadottavat tolkun ja tuudittavat johonkin menneeseen ballaadin kadotetusta ajasta. Me emme elä enää kuten ennen. Miksi rakennustemme tulisi olla kuten ennen? Meillä on isompia haasteita ratkottavampana kuin 1800-luvulla. Me emme voi tyytyä kiistelemään siitä, millä tyylillä meidän tulisi rakentaa. Meillä on, piru vie, koko maapallo pelastettavanamme.

Rakennettu ympäristö on juuri sellaista kuin miksi me sen teemme, millaiseksi me annamme sen syntyä. Arkkitehtien tunteenomainen närkästyminen kritiikistä on yhtä lapsellista ja hedelmätöntä kuin sentimentaalinen voivottelu perinteen ja vanhojen talojen ikiaikaisen puhuttelevuuden perään. Tulevaisuus tulee, halusimmepa tai emme. Minä uskon uuden, en vanhan, arkkitehtuurin mahdollisuuksiin. Modernismissa ja sen kritiikissä on ollut kyse järjen ja tunteiden vastakkainasettelusta. Järki ja tunteet voisivat olla hyvä kombo arkkitehtuurin seuraavalle 50-vuotiskaudelle.