Luokka kuvassa

Sosiaalinen asema, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus maapalloistuneessa yhteiskunnassa ovat uudella tavalla kiinnostavia aiheita. Kysymys ei ole vain yltiökapitalististen arvojen siivittämän nousukauden jälkeisestä morkkiksesta, vaan laajemmasta havahtumisesta siihen, ettei modernismin alkuperäinen ideologia ole yli sadan vuoden koe-aikana kyennyt sittenkään vielä saavuttamaan tavoitteitaan.

Jotain hyvää edistys on sentään saanut aikaan. Tuoreen tutkimuksen (Pekkarinen, Uusitalo, Pekkala Kerr: Education Policy and Intergenerational Income Mobility: Evidence from the Finnish Comprehensive School Reform) mukaan peruskoulu lisäsi lasten opiskelumahdollisuuksien tasa-arvoa, koska ennen vain varakkaimpien perheiden lapset päätyivät opintien haastavimmille poluille ja sitä kautta hyviin yhteiskunnallisiin asemiin. Vuosina 1972-1977 toteutettu peruskoulu-uudistus vähensi selkeästi isän palkkatulojen vaikutusta pojan palkkatulojen suuruuteen.

Toinen mielenkiintoinen opetus tulee Britanniasta, viimeisestä eurooppalaisesta luokkayhteiskunnasta. Saarivaltion perinteikkäällä kaivostyöläisten vyöhykkeellä Leedsissä, Sunderlandissa ja Blackpoolissa tänä vuonna kiertänyt näyttely Rank: picturing the social order 1516-2009 kertoo kuvin ja sanoin, kuinka maailmamme on yhä vieläkin jakautunut meihin ja niihin toisiin - hienovaraisesti ja eri tavalla, mutta yhtä säälimättömästi kuin sääty-yhteiskunnassa konsanaan. Vaikka asema, status, luokka ja hierarkia ovat tänä päivänä osa todellisuuttamme siinä missä aikaisemminkin, olemme kadottaneet kielen ja kuvaston, jolla nykyisen nokkimisjärjestyksen voisi tunnistaa. Luokkakysymyksestä on tullut eräänlainen uusi tabu, jonka hahmotettavuutta näennäinen demokratiamme yleisine ja yhtäläisine äänioikeuksineen, peruskouluineen, avoimuusvaatimuksineen sun muineen hämärtävät.

Luokkakysymys on kuitenkin ehdottomasti ajankohtainen yhteiskunta- ja kulttuuripoliittinen kysymys. Amerikkalaisen unelman uusi nousu, urheilusankareiden, rokkareiden ja muiden tähtien julkisuus, näyttävät Plan-kummikampanjat ja Slummien miljonääri -elokuvan kaltaiset ryysyistä rikkauksiin -tarinat ruokkivat valheellista mielikuvaa siitä, että maailma olisi kätevästi kehitysavulla pelastettavissa ja että asema, menestys ja maine olisivat nykymaailmassa kenen tahansa saavutettavista. Vaan eipä ole. Enpä esimerkiksi muista suomalaisen arkkitehtuurin tähtigalleriassa törmänneeni yhteenkään maahanmuuttajataustaiseen kollegaan, enkä nähneeni Otaniemessä ainuttakaan romania tai värillistä perusopiskelijaa sitten professori Arne Nevanlinnan 1980-luvun kehitysmaakurssien. Naisia arkkitehdeissa on sentään jo yli puolet, joskaan hierarkian ylimmillä portailla meitä sukupuolirajoitteisia ei sentään vielä tungeksi. Jostain kumman syystä.

Rank-näyttelystä tehdyn hienon kirjan esittelemät utopiat, kartat, uskonnolliset kuvat taivaasta ja helvetistä ja kuvataiteen teokset osuvat kipeästi juuri meihin arkkitehteihin, koska etenkin tila on mitä poliittisin kysymys. Kenen tilaa tämä on, entä tuo? Kuka tämän maksaa, kuka tätä käyttää? Kenelle loppujen lopuksi suunnittelet? Kenen maailmaa olet parantamassa? Mitä arvoja ajat teoriassa, entä käytännössä? Miksi hienoin historiallinen arkkitehtuuri on pääsääntöisesti julmien yksivaltiaiden monumentteja? Miksi työläiskaupunginosat ovat niin pittoreskeja ja miksi kultahammasrannikot ovat niin paheksuttavia? Tärppinä Rank-näyttelyn katalogista mainittakoon AOC Architecture -ryhmän Polyopoly-peli. Kesäillassa pelattu monopolipeli saa uuden vivahteen, kun tajuaa, että vastustajan murskaamisen sijaan voisikin pelata siitä, kuka on yhteistyökykyisin ja kuka saa haltuunsa halvimmat, syrjäisimmät ja kehityskelpoisimmat tontit.

Luokka on kuvassa mukana Suvivirren laulamisen jälkeenkin. Kesäiseen riippumattoloikoiluun suosittelen BBC Radio 4:n Thinking Allowed -ohjelmasarjan radio-ohjelmaa sekä paljon haaveilua paremmasta maailmasta.