Haluan kaupunkini takaisin

Arkkitehti Kaarin Taipale väitteli tohtoriksi 13.3.2009 otsikolla Kaupunkeja kaupan. Millä tavoin talouden globalisaatio muuttaa paikallisen julkisen päätöksenteon piiriä?. Teknillisessä korkeakoulussa pidetty väitöstilaisuus oli hauskin ja innostavin naismuistiin. Harvoin kuulee yhtä jäsentynyttä, rentoa, mutta tiivistettyä lektiota, ja vielä harvemmin saa seurata alansa tuntevan vastaväittäjän älyllistä, tarkkaa, mutta innostunutta kommentointia. Professori Kari Häkli teki hyviä kysymyksiä, ja suuresti ihailemani Kaarin Taipale vastasi niihen elegantisti ja osaavasti.

Taipaleen tutkimus perustui havaintoon, ettei tänä päivänä ole oikeastaan mitään sellaista, mikä olisi vain paikallista. Kaikki on tavalla tai toisella kytköksissä maailmanlaajuisiin verkostoihin. Pintatasolla ilmiö on tuttu: kulttuuri ottaa vaikutteita median välityksellä kaikesta kiinnostavasta ympäri maailmaa, kauppojen tuotevalikoima on suhteellisen samanlainen missä päin maailmaa tahansa.

Kaupunkilaisten kannalta hankalimpia ovat tilanteet, jossa globaali kytkös lymyää näkymättömällä, yhteistä omaisuuttamme vaalivien firmojen pääomakytkösten tasolla. Taipaleen tutkimuskohteena oli prosessi, jolla Helsingin kaupungin kadunkalusteet (lähinnä bussikatokset) siirtyivät ensin Maximedia Oy:lle ja sitten monikansalliselle JCDecauxille. Miten ja millaisten prosessien kautta talouden globalisaatio ja sijoittajavetoisuus on edesauttanut julkisen sfäärin yksityistämistä ja millaisten argumenttien kautta?, kysyi Taipale. Säästäminen ja kaupunkikuva, vastasi tutkimusaineisto. Yksityistämisen katsottiin säästävän veronmaksajien varoja ja lisäksi yksityistäminen toi bonuksena yhteinäisen, siistin ja nykyaikaiselle suurkaupungille ominaisen virtaviivaisen kaupunkikuvan.

Markkinatalous edistää kansalaisyhteiskuntaa, koska markkinatalous edellyttää avoimuutta ja vapaita, tasa-arvoisia toimintaedellytyksiä, mitkä puolestaan ovat vapaan kansalaistoiminnan elinehtoja. Taipaleen keississä markkinatalous kääntyi irvikuvakseen. Alunperin vilpitön ajatus parantaa palveluja antamalla bussikatokset yksityisen yrityksen hoidettavaksi vei lopulta siihen, että yksityinen yritys valtasi julkisen tilan omien liiketaloudellisten päämääriensä käyttöomaisuudeksi. Vastaväittäjä Kari Häkli tiivisti asian kertomalla esimerkin Tampereelta. Eräs tamperelainen oli kysellyt mahdollisuutta saada bussikatos eräälle tuuliselle pysäkille Tampereen laitamille. Kaupunki oli vastannut, ettei katosta valitettavasti voida järjestää, koska kaupungin omia katosrakenteita ole enää olemassa eikä JCDecaux näe paikalla riittävää mainosarvoa. Kansalainen jäi siis ilman katosta, koska julkinen tila oli myyty yritykselle, jota kiinnosti voitontavoittelu enemmän kuin julkisen tilan laadun vaaliminen.

Olen itse melkoisen liberaali kapitalisti ja lisäksi vielä kohtuullisen välinpitämätön suhteessa kaupunkisuunnitteluun ja kaupunkipolitiikkaan. Äänestän vaaleissa, lähetän sähköpostia valtuutetulleni jos jokin asia kismittää, mutta siinäpä se. En jurnuta kaupunginosayhdistyksissä, en valtaa taloja ja vastustan NIMBY-ilmiötä. Taipaleen väitöskirja osui kuitenkin minussa maalinsa sen suhteen, että havahduin tervehdyttävällä tavalla huomaamaan julkisen kaupunkitilan privatisoitumisen myös omassa elinpiirissäni. Toden totta, olen vain kuvitellut kaupungin julkiseksi, kaikkien yhteiseksi tilaksi ja monet kaupunkini paikat julkisiksi, kaikille ja lähes kaikelle sallituiksi paikoiksi.

Konkreettisesti asia muuttui herneeksi nenään juuri tänään ja varsin triviaalilla tavalla. Yritin näet teippailla kuoroni konserttimainosta julkiseksi pitämiini paikkoihin, tänään Espoon Tapiolassa. Vaan kappas, julkiset ilmoitustilat ovat tyystin kadonneet. Kun ennen teippasimme bändijulisteita, bilemainoksia sun muita sähkökaappeihin, työmaa-aitoihin, kirjastojen, virastojen, koulujen ja muiden julkisten laitosten ilmoitustauluille, nyt ne kaikki ovat yksityistä omaisuutta kieltotauluineen, vartijoineen ja siistijöineen. Pois pois ilmoitukset! Hus liimailijat ja teippailijat! Meidän ilmoitustaulullemme voi laittaa vain meidän omia tiedotteitamme! Ilmoitustilaa saa toki ostaa monestakin paikasta. Ystävämme JCDecaux tarjoaa muun muassa Downtown Helsinki -ulkomainospakettia hintaan 6 920 ? + ALV (7 vrk). Tästä nyt mainostilaa halvalla bändillesi, harrastajateatterillesi ja kuorollesi!

Haluan kaupunkini takaisin ja aloitan julkisen sfäärin valtaamisen kuvittamalla tämänkertaisen blogikirjoituksen kuoroni Kaari-ensemblen konserttimainoksella. Tulen teippaamaan paperiversion tilaasi heti jos sallit. Myönteisiä kutsuja (turhaan) odotellessani toivotan kaikki lukijani joka tapauksessa tervetulleeksi konserttiin perjantaina 8.5.2009 klo 19 Kulttuurikeskus Sandelsin Gyllenberg-salissa!

Kiskoilta kotiin

Maisema läikittyy harmaiden, ruskeiden ja valkean diagonaaleiksi, joita koivujen rungot leikkaavat auki tehden tilaa hieman jo punertuvalle latvustolle. Metsälämpäreet peltoaukeiden takana ovat menettäneet muotonsa ja värinsä. Näkymässä ei ole kontrastia, ei kirkkautta. On vain sänkipellon okraisten tavuviivojen katkomaa valkoista, valkoisten puunrunkojen viivoittamaa metsänharmaata, harmaata kulttuurimaisemaa piirtävää haalistunutta punamultaa, punaisen tiilitehtaan siluetin vasten syvyytöntä pilvitaivasta.

Kirjoitan tätä matkalla kotiin Kuopiosta, jossa odotti yö hotellissa ja päivä puhujana mielenkiintoisessa seminaarissa. Lähden tällaisille reissuille aina mielelläni, sillä elämä, perhe ja historia on kotikaupungissa Helsingissä. Suomi ei kutsu, jollei varta vasten kutsuta.

Helsinki sen sijaan kutsuu ja houkuttaa, vuosi vuodelta, vuosikymmen vuosikymmenen jälkeen muuta Suomea luokseen kuin kevytmielinen seireeni. Itämeren tyttären kasvojen lumovoima näyttää kasvaneen erityisen suureksi muun muassa Punavuoressa, Kalliossa ja muissa kantakaupungin kortteleissa. Minun mielenmaisemassani punaisten lyhtyjen ja trokareiden synkeät työväenkasarmit ovat nyt stadin valovoimaisinta aluetta.

Eipä siinä mitään, saahan Helsingistä tykätä kukin tavallaan. Mielenkiintoista on kuitenkin ollut havaita, että suurimmalla äänellä asuntomarkkinoiden ja hengausmestojen parhaimmistoa tuntuvat luokittelevan kaikista tuoreimmat hesalaiset. Raikas meri-ilma on näännyttänyt urbanismin kaihoon sairastuneet sisäsuomalaiset niin, että kantakaupungin parikymmentä korttelia riittävät pistämään pään pyörälle. Eipä ole kauaakaan siitä sattumuksesta, kun merkittävä ex-lappilainen kulttuurivaikuttaja lausui loihemahan, kuinka hän oli mieltänyt Töölön mäyräkoiriaan ulkoiluttavien vanhempien virkamiespariskuntien lähiöksi ja kuinka Töölö olikin osoittautunut vallan mukavaksi paikaksi. Eikä siitäkään ole kuin tovi, kun Itä-Suomesta Itämeren ääreen laskeutunut taideihminen kertoi liikkuvansa vain ja ainoastaan traditiostadilaisella raitiotievaunulla, bussejahan käyttävät espoolaiset, vantaalaiset ja muut ei-stadilaiset. Uusstadilaiset ovat stadilaisempia kuin stadilaiset itse: mie ja sie kitketään juuria myöten, kun läppä lentää ja banjot soi.

Kun itse on viettänyt lapsuutensa, nuoruutensa ja aikuisuutensa pääasiassa Helsingin esikaupunkialueilla pyörien milloin milläkin laidalla laajaa metropolia, Helsinki näyttää hyvin paljon suuremmalta. Se on muutakin kuin Espat, Kauppatorit, Hakikset, Suokit, Pihlikset ja muut turistimestat. Siksi vähän sieppaa, kun uustadilaiset ultraurbanistit puristavat minun kotikaupunkiani dogmaattisessa pihtiotteessaan ja rusikoivat siitä omaa mahtavaa pyhiinvaellustaan - milloin radiotuokion mittaiseksi "Aamuksi Punavuoressa", milloin lehtikolumnin arvoiseksi raitsikkamatkaksi punavuorelaisyksiöstä kalliolaisbaariin. Helsinki näyttäytyy näissä näpeissä kuin paratiisisaari Sir David Attenboroughin luontodokumentissa: kas, nyt paikalliset alkuasukkaat näyttävät järjestäytyvän kulkueeseen, astuvan eräänlaiseen metallista tehtyyn kuljettimeen ja suuntaavan kohti Ullanlinnamäeksi kutsuttua uhrikalliota; nyt mekin lunastamme meitä kohtaan osoitetun luottamuksen, nousemme tähän merkilliseen kulkupeliin ja paikallista kulttuuria kunnioittaen matkaamme heidän mukanaan osallistuaksemme täkäläisiin menoihin.

Kauniiseen, hienoon ja historialliseen Kuopioon ei onneksi vieläkään pääse sporalla. Stogen puskiessa alamäkeä takaisin etelään muistaa, että Suomi on muutakin kuin Helsinki. Minun Helsinkini on muutakin kuin ydinkeskusta. Minun Helsinkini maisema kaartaa ympärilleni sitä samaa helmikuun harmaata, lumen valkoista, puunrunkojen ruskeaa ja tiilenpunaista kuin maisema Helsingistä pohjoiseenkin. Minun Helsinkini ei ole yksi, vaan monta. Tervetuloa stadiin, suomalaiset, mutta ottakaa iisisti. Kyllä tänne mahtuu. Moneen junaan.