Kulttuurijournalismin kriisistä

Kaamos väsyttää, pimeys masentaa ja koululla Otaniemessä on tuttu jouluruuhka kun lukukausi ja deadlinet lähestyvät loppuaan. Arkinen työ ja synkät ajat kaipaavat vastapainokseen virkistystä. Oikea supernova oli Helsingin Sanomissa 24.11.2009 julkaistu, toimittaja Paula Holmilan Vieraskynä-kirjoitus Kulttuurijournalismi on kriisissä. Holmilan kirjoitus oli asiantunteva, täsmälleen oikeisiin kysymyksiin tarttuva ja kerta kaikkiaan upea. Holmila on, muuten, paitsi ammattitaitoinen toimittaja myös erinomainen arkkitehtuurin tiedottaja, sen opin viimeistään männäkesänä Alvar Aalto Symposiumin 2009 yhteydessä. Hyvin hoidettu tiedotus toi paikalle innostuneen yleisön ja antoi jälkiruoaksi monia hyviä artikkeleita symposiumin asioista eri medioissa.

Silmäilin hs.fi -sivuille kehkeytynyttä keskustelua kulttuurijournalismin tilasta ja hämmästyin lukijoiden yksituumaisen myönteisistä kommenteista. Moni muukin -ihan vaan lukijana, lehden tilaajana, kulttuurin harrastajana palautetta antanut henkilö - näytti huomanneen saman ilmiön kuin mistä Holmila kirjoitti. Toimituksissa tehtävä työ on muuttunut kritiikittömäksi, jutut keskittyvät pintapuolisiin kohu-uutisiin, taiteen ja kulttuurin analyysia ei hallita.

Pistin omankin lusikkani soppaan. Minunkin mielestäni median tarjonta, etenkin Hesarin C-osan sisältö, on muuttunut yhä kapeammaksi ja pinnallisemmaksi. Kulttuuri- ja taidealaan liittyvä uutisointi on satunnaista, kulttuuriin ja taiteeseen liittyviä ilmiöitä esitellään pääasiassa kulttuuri- ja viihdeteollisuuden näkökulmasta ja syvällinen, taiteen ja kulttuurin ymmärrystä lisäävä journalismi on harvinaista.

Kun toimittaja Teemu Luukka piti Holmilalle suunnatussa Näkökulma-kommentissaan (HS 25.11.09) kivana, että mielipiteiden perustaksi kaivettaisiin edes alkeellisia faktoja, tein työtä käskettyä ja kaivoin alkeellisia faktoja omasta, tänään perjantaina 27.11 kotiin kannetusta Hesarin C-osasta. Mitä tänään sain tilausmaksuni vastineeksi? Sainko tuoreita näkökulmia? Sainko uutta ajateltavaa? Sainko uutisportaaleja 24/7 seuraavana edes yhtään uutta tietoa?

Katsotaanpa. Hesarin C-osassa on oranssi otsikkokenttä, jossa lukee Kulttuuri. Tänään siinä on viisi toimituksellista kulttuurisivua, kaksi Ihmiset-sivua ja kaksi Mielipide-sivua, yhteensä C-osassa on 10 sivua.

Kulttuuriasiaa edustaa kaiken kaikkiaan 18 juttua. Näistä jutuista kaksi (Loisto-pokkarit, Menestysartistien äitiyspäivärahat) käsittelee puhtaasti talouselämän ilmiöitä, nämä jutut voisivat siis yhtä hyvin olla B-osassa talousuutisten yhteydessä. Yksi juttu (HS-raati: Lämpeneminen on totta) käsittelee ilmastonmuutokseen liittyvää tiedeuutisointia. Tämä juttu sopisi hienosti tiistaisiin D-osiin Tiede ja luonto -palstalle.

Varsinaisia kulttuurijuttuja jää tämän seulan jälkeen jäljelle 15. Näistä kuusi (Lyhyesti) on poimittu suoraan sisällöntuottajien tiedotteista, eikä niiden yhteydessä ole edes mainittu toimittajan nimeä. Uutiskynnyksen tänään ylittävät kulttuuriväen kullanmurun eli Ryhmäteatterin kevätkausitiedote sekä ikinuoren Tomas Ledinin ja suositun kuubalaisyhteen konserttimainokset. Yllättävää kyllä, Lyhyesti-palstalle ovat tänään päässeet myös nykymusiikkifestivaali Musiikin aika, nukketeatteri Sytkyt sekä Maailman draama- ja teatterikasvatuksen päivä. Ihan pelkkää poppishippistä ei siis tänään sentään tarvitse selailla.

Lyhyesti-tiedotteiden ohella C-osassa on muutama toimittajan allekirjoittama juttukin, esimerkiksi mahtavaa journalistista heittäytymistä osoittava artikkeli Andy McCoyn ja Chris Shiflettin kohuriidasta. Sisältö on kopioitu uusimmasta Rumba-lehdestä ja Rytmi-lehden verkkosivuilta. Kylläpä kannattaa olla Hesarin tilaaja, että saa tämänkin järkyttävän kriisin taustat selville nyt vielä kolmanteenkin kertaan.

Jäljelle jää enää kahdeksan kulttuurijournalismiksi luokiteltavaa juttua. Kauniin etusivun kaksi pääjuttua ovat sisällöltään eilisen kertausta: päätilan ottaa Tieto-Finlandia voittajan suuri potretti, lukemisena on leppoisat kisaselostukset sekä Tieto-Finlandiasta että Designpääkaupunkivoitosta.  Kainalojuttuna on kulttuuritoimituksen esimiehen keskisormenmuotoinen kommentti kulttuuripääkaupunki Turulle.

Hesarin C-osassa on loppujen lopuksi vain viisi kirjoitusta, joilla on edes jonkinlaista uutisarvoa ja joissa on edes jonkinlaista journalistista yritystä. Jutut käsittelevät nuorten teatterifestivaali Murrosta, Lahden muotoiluinstituutin valokuvauksen opiskelijoiden kokoamaa kirjaa liikehuoneistojen estetiikasta, Koko-teatterin uutta näytelmää, Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin konserttia sekä rockyhtye Mewn keikkaa. Nämä viisi mielenkiintoista artikkelia on survottu mainosten väliin sisäsivuille. Nämä viisi poloista mahtuisivat yhdelle sivulle, ilman kuvia jopa etusivun naamapotretin ottamaan tilaan.

Että sellainen oli Hesarin kulttuuritarjonta tänään. Thanks for almost nothing.

Minulle taidekritiikki tarkoittaa taideteosten merkityksen arviointia suhteessa sekä aikaan että kyseisen taidealan perinteeseen ja koodistoon. Minulle kulttuurijournalismi merkitsee taiteen ja kulttuurin alalla tehtävän työn esittelyä, arviointia ja suhteuttamista. Kulttuurijournalismi kertoo, mitä tapahtuu juuri nyt, mistä taiteen tekojen ja teosten yhteydessä on kyse, mihin kannattaisi myös kiinnittää huomiota ja mitä pitäisi muistaa eikä vaieta kunkin taiteen alan yhteydessä.

Tätä työtä ei Hesari eikä moni muukaan valtamedia Suomessa enää tee. Eikä varsinkaan jos kyse on arkkitehtuurista. Ei sittenkään, vaikka kyseessä olisi juhlallinen Hesarin arkkitehtuurikritiikkien sarja tai vaikka kirjoittajana olisi suuresti arvostamani suomalaisen varhaisen modernismin asiantuntija. Kulttuurijournalismi on journalismia eikä 'media-alan sisällöntuotantoa' vaikka jälkimmäinen olisi kuinka muodikasta tahansa. Arkkitehtuurikritiikki on taidekritiikkiä eikä knoppitietoa suunnittelijoista, vuosiluvuista, tiilityypeistä ja esteettisistä vaikutelmista vaikka se antaisi kuinka elegantin ja syvällisen vaikutelman tahansa.

Arkkitehtuurikritiikistä puheen ollen vihjaan kaikkien aiheesta kiinnostuneen pukinkonttiin Alan Colquhounin arkkitehtuurikritiikkiä käsittelevien esseiden tuoretta kokoomateosta Collected Essays in Architectural Criticism. Siitä kannattaa katsoa mallia, jos on epävarma, mitä kulttuurijournalismi voi parhaimmillaan olla tai mitä arkkitehtuurinkritiikki ihan oikeasti tarkoittaa.

Suomalaisten myyttinen luontosuhde ja muita epätotuuksia

Matkailu avartaa, ja tänä kesänä matkailu on avartanut maailmaani sekä syvyys- että korkeussuunnassa. Korkeusennätys tuli tehtyä heinäkuussa Saksan Alpeilla, jossa ystävä järjesti 50-vuotisjuhliensa yhteyteen patikkaretken Wettersteinin vuoristoalueelle. Lähtö oli Elmausta (1003 m) ja ylhäällä odotti yöpyminen kuningas Ludvig II:n 'vaatimattoman' pikku vuoristolinnan viereisessä retkeilymajassa Schachenissa (1886 m). Hyvin nukutun yön jälkeen osa porukastamme patikoi vielä ylös Saksan ja Itävallan rajalle Meilerhütteen (2366 m) ja sieltä Knödelsuppen avittamana alas Partnachklammin solan kautta Garmisch-Partenkircheniin.

Kivipolkuja aina vain ylöspäin kavutessani vaivuin syvyyksiin, kun aloin pohtia kevyen vuoristoilman ja henkeäsalpaavien alppimaisemien siivittämin ajatuksin ihmisen ja luonnon välistä suhdetta noin yleisesti. Olinpa näet elänyt tähän asti siinä uskossa, että vain pohjoismaalaiseen ja erityisesti suomalaiseen kulttuuriin kuuluu luonnossa liikkuminen, vain Suomessa on erityisen kaunista ja vain suomalaisilla on erityislaatuinen, jopa myyttinen suhde luontoon. Arkkitehtikoulutuksen aikana tästä oli tehty oikea doktriini: suomalainen puurakentaminen, orgaaninen modernismi, Alvar Aalto, Juha Leiviskä, sisätilojen avautuminen ulos luontoon, kesämökkikulttuuri, tietty arkkitehtoninen rehellisyys, tietty metsäläisyys vastakohtana urbaanimmalle, sivistyneemmälle eurooppalaisuudelle - kaikkea tätä hoettiin väsymykseen asti, eikä muunlaiselle ajattelulle ollut juurikaan tilaa. Nuo snobbailevat eurooppalaiset nappaskengissään, voi hyvänen aika!

Romanttisen kauniissa, mutta ankarassa, jopa armottomassa alppiluonnossa rämpiessä kirkastui se, ettei suomalaisilla suinkaan ole mitään yksinoikeutta luontoon, vaan myös muilla kansakunnilla on oma kansallinen luontosuhteensa. Tästä minua valisti baijerilainen isäntämme, joka kertoi heidän tavastaan matkustaa aina sään salliessa viikonloppuisin vuorille vaeltamaan. Heille heidän oma alppikaistaleensa oli kansallisaarre; jokaisen baijerilaisen tuli ainakin kerran käydä Zugspitzellä (2964 m) ja jokaisella baijerilaisella oli kaapissaan vaelluskengät, rinkka ja maastopyörä. Poluilla tulikin vastaan väkeä vauvasta vaariin kuka tukevilla vaelluskengillä patikoiden, kuka maastopyörää polkien, kuka rinkassa istuen. Siinä missä meikäläiset on opetettu hiihtämään, baijerilaiset on opetettu liikkumaan vuoristossa. Siinä missä meikäläiset nauttivat kesästä mökeillään, baijerilaiset nauttivat runsaista ja hyvin hoidetuista (puurakenteisista) retkeilymajoistaan makuusaleineen ja puuceineen. Ja, ihanaa kyllä, myös ravintoloineen ja vehnäolutvalikoimineen.

Alpeilla kulkeminen ei ole helppoa, sen voin nyt kokemuksesta sanoa. Sää vaihtui nopeasti, maisemaa hallitsi lumen ja niityn täplittämä hopeanhohtoinen kivi, ja puurajan tuntumassa olivat pystyssä vain ne männyt, jotka olivat äkänneet kietoa juurensa kivivyöryjen kuljettamien pulterikivien ympärille. Kaikki oli jotenkin suhteetonta: korkea oli huikean korkeaa, jyrkkä pyörryttävän jyrkkää, tasainen ja lempeä poikkeuksellisen tasaista ja epäilyttävän lempeää. Siksi paikallinen perusrakentaminen alkoi tuntua sekä loogisesti, rakenteellisesti että esteettisesti perustellulta: katot olivat vähän liian jyrkät, räystäät vähän liian pitkät, ikkunat vähän liian pienet ja koristeet - niin, koristeet! - jotenkin hieman liian äklöttäviä. Ja silti ne olivat juuri oikein. Siinä maisemassa. Siinä luonnossa. Siinä kulttuurissa. Se oli rehellistä alppiarkkitehtuuria. Kaikessa romanttisessa kauneudentavoittelussaan, kaikessa sievistelyssään, kaikessa ylenpalttisuudessaan.

Arno Ruusuvuori kirjoittaa esseessään Arkkitehtuuri, kulttuuripaikallisuus ja luonto (1987) seuraavasti: "En tiedä, olenko oikeassa, mutta minusta tuntuu, että arkkitehtoninen laatu on ennen kaikkea muunnettua energiaa. Se on mahtavan epäitsekkään luomisprosessin tulos. Suunnittelija käyttää koko tiedostamattoman ja tietoisen kapasiteettinsa löytääkseen tehtävälle ratkaisun, joka moniulotteisuudessaan on kehityksemme ja kulttuurimme kokonaiskuva. Henkinen panostus, itsestään luopuminen, on kuin luomistapahtuma miniatyyrissä. Sama henkisen energian siirtyminen tapahtuu rakentamisen kaikissa vaiheissa kuvastuen lopputuloksessa. Se on aineen muuntamista ilmaisuksi, sen alistamista henkisille tavoitteille."

Alpit opettivat, että Suomessa tehtävä arkkitehtuuri voisi voida entistä paremmin, jos noudattaisimme Ruusuvuoren oppeja, alistaisimme rakentamisen henkisille tavoitteille, mutta epäitsekkäästi itsestämme, omasta kunnianhimostamme, omasta kiitoksenkipeydestämme, omasta kollegiaalisen selkääntaputuksen kaipuusta, omista uskomuksistamme luopuen. Suomalaisten luontosuhde on pelkkä myytti. Muuallakin on kaunista, muuallakin arvostetaan luontoa, muuallakin rakennetaan maiseman keskelle ja muuallakin on (parhaimmillaan) taitavia, maisemalle herkkiä arkkitehteja.

Asu ja käy sijoillesi

Tänään oli arkkitehtuurin ajattelulle harvinaisen antoisa päivä. Aamulla Otaniemessä TKK:n yhteydessä toimiva Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskus YTK tarjosi tähtiluennon asumisen uusista ulottuvuuksista. Taideteollisen korkeakoulun Future Home Instituten johtaja, professori Jarmo Suominen kertoi uusista tuulista rapakon takaa. Suominen on oloissamme mittavan 24Living-tutkimusohjelman vetäjä ja vierailevana tutkijana maineikkaan MIT:n arkkitehtiosaston House_N -tutkimusprojektissa. Ja totta vieköön, ote arkkitehtuuriin on Amerikassa lievästi sanottuna erilainen kuin meillä koto-Suomessa.

Massakustomoinnin, tai täsmällisemmin sanottuna, modulaarisen asuntojen tuotantorakenteen pohdinnalla tähdätään kohti personoituja ratkaisuja. Ideana on käsittääkseni suunnitella vahva ja vetovoimainen tuotekonsepti, jonka puitteissa tuleva asukas, siis asunnon ostaja, saa tehdä omat ratkaisuvalintansa, siis toisin sanoen, muokata tulevasta asunnostaan täysin toiveittensa mukaisen. Idea on peräisin muotoilun ja tuotesuunnittelun maailmasta. Asunto on tuote siinä missä lenkkitossu, auto tai ravintola-ateriakin, ja asuntotuotanto on liiketoimintaa siinä missä urheilujalkineiden, autojen tai ravintolapalveluiden valmistaminen, myynti ja markkinointikin.

Se, mitä MIT:ssa ja sen kiehtovissa MediaLabissa ja DesignLabissa on erityisesti tutkittu, on se, kuinka asuntoa - tai vaikkapa työpaikan toimistotiloja tai kaupungin eri paikkoja - ihan oikeasti käytetään. Mikä fyysisessä ympäristössä on oleellista, mitä odotuksia sille asetetaan, mitä ihmiset aidosti tarvitsevat? Tutkimus ei ole jäänyt datan keräämiseen ja raportointiin, vaan kerätyn datan perusteella on tuotettu myös lennokkaita sovelluskonsepteja. Esimerkiksi DesignLabin Smart Cities -ryhmässä on kehitetty uusi, pinottava kahden hengen sähköauto, joiden lataus- ja pinoustelineet sijoitetaan julkisen liikenteen pysäkkien yhteyteen. Syntyy uusi kaupunkiliikkumismuoto: suuremmat etäisyydet taitetaan julkisella liikenteellä, josta vaihdetaan - jos kaupunkipyörä ei syystä tai toisesta vastaa senhetkisiä kuljetustarpeita - kaupunkipyörän lailla käytettävään, ekologisilla hybridimoottoreilla varustettuun kaupunkiautoon. Kätevää, eikö totta? House_N puolestaan pyrkii integroimaan teknologian ja asunnon niin, että syntyy käyttäjän tarpeisiin responsiivinen ympäristö ja saamaan aikaan rakennusteollisuuden tuotepalettiin sellaisia elementtejä, että ylipäätään on mahdollista muokata ja säätää oma tilaa sen mukaan, mitä milloinkin tarvitsee.

Taidokkaiden slaidien, sujuvan esityksen ja mielenkiintoisten, futurististen esimerkkien nostattaman ihanan individualismi-innon siivittämänä leijuin iltapäiväksi oman arkkitehtiosastomme luentosaliin, jossa oli tarjolla professori Adrian Mahun luento Romanian kansanomaisesta puuarkkitehtuurista ja siitä, miten se näkyy kuvanveistäjä Constantin Brancusin töissä. Valkokankaalle alkoi soljua henkeäsalpaavia maisemakuvia Karpaattien vuoristosta, taustalla soi Georges Enescun musiikki ja edessä istui professori Mahu lukien paperista ontuvalla, pehmeällä englannillaan päivän esitystä. Aika pysähtyi, ja sitten äkisti, tuokio luentosalissa muuttui pisteeksi arkkitehtuurin ikuisten kysymysten janalla. Mikä on ihminen, mitä hän asunnossaan tarvitsee, mikä on hänen suhteensa maisemaan, paikkaan, käytössä oleviin rakennusmateriaaleihin ja mitä oikeastaan tarkoittaa sana 'asua' - ottaa sijansa, ottaa paikkansa?

Tämänpäiväisen perusteella toteaisin, että teknisesti tietenkin auttamattoman vanhentuneet, perinteiset romanialaiset puutalot olivat massakustomoidumpia, personoidumpia ja konseptoidumpia kuin mitä rakennusteollisuuden tuotekehitysinsinöörit voisivat pellepelottomineen ikinä kuvitellakaan. Niillä on paikkaan ja ilmansuuntiin sovitettu matemaattisen täsmällinen mitoitus, niiden hirsisalvokset ja rakenneratkaisut ovat täsmälleen sitä, mitä ilman koneita tuotetussa puurakentamisessa kannattaa tehokkuuden nimissä käyttää, ne perustuvat varsin tiukkaan paikalliseen rakennusperinteeseen, mutta niiden koristelu ja niiden tilallinen variaatio on mitä rikkainta ja, niinpä niin, mitä kauneinta. 'Call me old-fashioned', mutta sanoja kauneus, ilo, mielihyvä, traditio ei aamun esityksessä tainnut esiintyä lainkaan.

Thomas C. Mitchell on esittänyt kirjassaan New Thinking in Design: Conversations on Theory and Practice (Van Nostrand Reinhold, 1996) kysymyksen siitä, onko suunnittelun päämäärä aina muodonanto? Ajattelemmeko me nyt ja ikuisesti tehtäväksemme tuottaa ohjeistusta (piirustuksia) tuotantoa varten, näemmekö me arkkitehtisuunnittelun vain asiantuntijavetoisina projekteina?

Tämän päivän luentojen perusteella kannatan Mitchellin ajatusta siitä, että arkkitehdinkin suunnittelua voisi olla hedelmällisempää alkaa tarkastella eräänlaisena merkityksen uuttamisena. Kysymys siitä, mitä asuminen merkitsee, on hyvä, haastava lähtökohta. Professori Mahun muistutus siitä, että asunto merkitsee muutakin kuin seiniä, huoneita ja kalusteita - olivatpa ne kuinka vietteleviä tahansa - osui kohdalleen. Verbi 'asua' verbeihin 'olla', 'elää', 'sopeutua', 'alistua', 'suojautua', 'ottaa paikkansa' ja 'käydä sijoillensa' merkitysvivahteineen vie jonnekin muualle kuin nurkan takana vaanivat verbit 'ostaa', 'kuluttaa', 'käyttää', 'vaihtaa', 'muuttaa', 'tuottaa' ja 'alistaa käyttöönsä'.