Järki ja tunteet

Vanhat talot ovat petollisia. Ne houkuttelevat esiin tunteita, joita harvemmin tunnemme nykyaikaisessa rakennetussa ympäristössä. Vanhojen talojen stimuloima tunnerekisteri on erityisen katala, sillä punamultaiseen pirttiin, harmaaseen hirsiseinään ja kiviseinän stukkokoristeluihin liittyvät tunteet ovat niitä intiimeimpiä. Koemme kauneutta, kodikkuutta, tutunoloisuutta ja ylevää kuulumista johonkin omaa, pientä elämää suurempaan. Ja kuten ihmistenkin kanssa, hyvät fiilikset ruokkivat hyvää oloa. Hyvä ruoka, parempi mieli, sanoo kauppias. Hyvä arkkitehtuuri, parempi mieli, ja vanhassa vara parempi, sanoivat jo 1800-luvun arkkitehtuurin uudistajat Englannissa, Augustus Welby Northmore Pugin (1812?1852) etunenässä, John Ruskin hänen kannoillaan.

Koen kipeästi taiteiden rappeutumisen ja sen, kuinka jokainen uusi keksintö ja uusi suuntaus näyttää syöksevän taiteet yhä suurempaan alennustilaan. Haluaisin riisua omalta ajaltamme tuon naamion, jota niin erheellisesti pidetään saavutettuna ylivertaisuutena, ja haluaisin suunnata kaikkien huomion entisten, parempien aikojen todellisiin ansioihin. Erinomaisuutta löytyy vain entisaikojen jäänteistä ja taiteet voidaan palauttaa kunniaansa ainoastaan, mikäli tutkimme noiden halveksittujen aikakausien nerokkuutta, vimmaa ja tunteen paloa.

A.W.N. Pugin, 'On the Wretched State of Architecture at the Present Day', Contrasts (1836)

Pugin ja Ruskin tulivat mieleeni, kun huomasin HKK, Walesin prinssi Charlesin olevan taas täkäläisten arkkitehtiuutisten otsikoissa. Charles puhui Brittien SAFAn eli RIBAn 175-vuotisjuhlissa 12.5.2009 ja herätti kohua jo ennakkoon. Joukko brittiarkkitehteja Peter Ahrends etunenässä vetosi kollegoihinsa boikotoimaan korkea-arvoista arkkitehtuuriänkyrää. Jupakkaan liittyy kiistely ajankohtaisten rakennushankkeiden, etenkin lordi Richard Rogersin uuden Chealsea Barracks -suunnitelman sopivuudesta ympäristöönsä. Prinssin oma ehdokas suunnittelijaksi on vanha kunnon superpossu-uusuusklassisisti, suurmittakaavaisen lavastetaiteen kruunaamaton kuningas Quinlan Terry.

Prinssi Charles on kiehtonut mieltäni aina 1980-luvulta saakka, jolloin HKK ensi kerran räväytti RIBAa puheillaan. Samaan syssyyn Charles julkaisi kirjan A Vision of Britain ja aloitti johdonmukaisen työnsä perinteisen brittiarkkitehtuurin edistämiseksi. The Princes' Foundation for the Built Environment haluaa edistää ajatonta ja ekologista rakennus- ja kaupunkisuunnittelua ja rakentamista. Tunnen itse jonkinlaista lukkarinrakkautta 1980-lukua kohtaan. Se oli vuosikymmen, jona kasvoin aikuiseksi, jona aloitin arkkitehtuuriopinnot ja jona kohtasin meillä hyvin kummallisen tuomion saaneen postmodernismin - aihe jota tutkin nyt aivan tieteellisestikin. Ehkäpä juuri tästä syystä näen tämän vuoden prinssikohussa pintakuohuja syvempiä merkityksiä, oireen siitä että arkkitehtuuri on hakemassa uutta suuntaa ja uutta sisältöä. Yksi ajanjakso on päättymässä, uusi ja outo orastamassa.

Prinssi Charles on brittiarkkitehdeille vaikea pala nieltäväksi. Asemansa vuoksi häntä ei sovi ohittaa olankohautuksella, asiansa vuoksi hän vaikuttaa kolkuttavan jotakin arkkitehtien mustan omantunnon synkimpiä säikeitä. Pääasia tämän vuoden juhlapuheessa oli arkkitehtien omahyväinen kovakorvaisuus yhteisöjen tarpeille, muodon etusija sisältöön nähden sekä tietynlaisen luonnonjärjestykseen perustuvan harmonian ohittaminen modernissa arkkitehtuurissa. Prinssi Charles tavoittelee orgaanista arkkitehtuuria: perinteistä rakentamista, joka syntyy tietynlaisesta ympäristöstä tai yhteisöstä; arkkitehtuuria, joka on sidoksissa paikkaan eikä aikaan. Charles haluaa herättää ymmärtämään ihmiskeskeisen arkkitehtuurin merkityksen uudelleen tässä mekanisoituneessa, globaalin tähtikultin näivettämässä länsimaisessa arkkitehtuuriyhteisössämme.

Arkkitehtien ensireaktio Prinssi Charlesin esiintymiseen RIBAssa on ollut odotettu. Ensin huudetaan boikottia, sitten yritetään vähätellä Prinssi Charlesin arkkitehtuuritietoutta, sitten vielä varmuuden vuoksi käännetään huomio kammottavimpaan postmodernistiseen lavastearkkitehtuuriin ja kysytään, tätäkö sitten haluamme tilalle? The Timesin toimittaja Tom Dyckhoff ei ole mennyt tähän lankaan. Hän näkee brittiarkkitehtuurin ja kuninkaallisen kriitikon suhteen ennen kaikkea kysymyksenä arkkitehtien yhteiskunnallisesta asemasta. Prinssi näyttäisi uskovan, että arkkitehdeilla on samankaltaista valtaa kuin Christopher Wrenillä aikanaan. Todellisuudessa arkkitehdit ovat kuitenkin kuin sotamiehiä shakkipelissä: valtapelien mitättömimpiä pelinappuloita, joita kutsutaan somistamaan milloin mitäkin 'kehityshanketta'. Hienoista arkkitehtuuripalkinnoista huolimatta moderni (britti)arkkitehtuuri on oikeastaan aika mitätöntä, kirjoittaa Dyckhoff. Hyvästä arkkitehtuurista on tullut luksustuote, surkeasta standardi. Arkkitehdeilla on vain yksi ulospääsy: uusi ryhdistäytyminen, turhasta vastahankaisuudesta luopuminen, uuden ammattiylpeyden kehittäminen ja uuden yhteiskuntasuhteen rakentaminen.

Vanhat talot, perinteinen arkkitehtuuri, orgaanisuus ja luonnon järjestys ovat hyviä ja tunnevoimaisia arvoja. Ne houkuttelevat sitä enemmän, mitä pelottavammalta ja ei-toivotummalta nykyarkkitehtuuri näyttää. Tunteet ovat kuitenkin petollisia. Romantiikka, nostalgia, kodin kaipuu ja muut sensellaiset sumentavat järjen, kadottavat tolkun ja tuudittavat johonkin menneeseen ballaadin kadotetusta ajasta. Me emme elä enää kuten ennen. Miksi rakennustemme tulisi olla kuten ennen? Meillä on isompia haasteita ratkottavampana kuin 1800-luvulla. Me emme voi tyytyä kiistelemään siitä, millä tyylillä meidän tulisi rakentaa. Meillä on, piru vie, koko maapallo pelastettavanamme.

Rakennettu ympäristö on juuri sellaista kuin miksi me sen teemme, millaiseksi me annamme sen syntyä. Arkkitehtien tunteenomainen närkästyminen kritiikistä on yhtä lapsellista ja hedelmätöntä kuin sentimentaalinen voivottelu perinteen ja vanhojen talojen ikiaikaisen puhuttelevuuden perään. Tulevaisuus tulee, halusimmepa tai emme. Minä uskon uuden, en vanhan, arkkitehtuurin mahdollisuuksiin. Modernismissa ja sen kritiikissä on ollut kyse järjen ja tunteiden vastakkainasettelusta. Järki ja tunteet voisivat olla hyvä kombo arkkitehtuurin seuraavalle 50-vuotiskaudelle.

Haluan kaupunkini takaisin

Arkkitehti Kaarin Taipale väitteli tohtoriksi 13.3.2009 otsikolla Kaupunkeja kaupan. Millä tavoin talouden globalisaatio muuttaa paikallisen julkisen päätöksenteon piiriä?. Teknillisessä korkeakoulussa pidetty väitöstilaisuus oli hauskin ja innostavin naismuistiin. Harvoin kuulee yhtä jäsentynyttä, rentoa, mutta tiivistettyä lektiota, ja vielä harvemmin saa seurata alansa tuntevan vastaväittäjän älyllistä, tarkkaa, mutta innostunutta kommentointia. Professori Kari Häkli teki hyviä kysymyksiä, ja suuresti ihailemani Kaarin Taipale vastasi niihen elegantisti ja osaavasti.

Taipaleen tutkimus perustui havaintoon, ettei tänä päivänä ole oikeastaan mitään sellaista, mikä olisi vain paikallista. Kaikki on tavalla tai toisella kytköksissä maailmanlaajuisiin verkostoihin. Pintatasolla ilmiö on tuttu: kulttuuri ottaa vaikutteita median välityksellä kaikesta kiinnostavasta ympäri maailmaa, kauppojen tuotevalikoima on suhteellisen samanlainen missä päin maailmaa tahansa.

Kaupunkilaisten kannalta hankalimpia ovat tilanteet, jossa globaali kytkös lymyää näkymättömällä, yhteistä omaisuuttamme vaalivien firmojen pääomakytkösten tasolla. Taipaleen tutkimuskohteena oli prosessi, jolla Helsingin kaupungin kadunkalusteet (lähinnä bussikatokset) siirtyivät ensin Maximedia Oy:lle ja sitten monikansalliselle JCDecauxille. Miten ja millaisten prosessien kautta talouden globalisaatio ja sijoittajavetoisuus on edesauttanut julkisen sfäärin yksityistämistä ja millaisten argumenttien kautta?, kysyi Taipale. Säästäminen ja kaupunkikuva, vastasi tutkimusaineisto. Yksityistämisen katsottiin säästävän veronmaksajien varoja ja lisäksi yksityistäminen toi bonuksena yhteinäisen, siistin ja nykyaikaiselle suurkaupungille ominaisen virtaviivaisen kaupunkikuvan.

Markkinatalous edistää kansalaisyhteiskuntaa, koska markkinatalous edellyttää avoimuutta ja vapaita, tasa-arvoisia toimintaedellytyksiä, mitkä puolestaan ovat vapaan kansalaistoiminnan elinehtoja. Taipaleen keississä markkinatalous kääntyi irvikuvakseen. Alunperin vilpitön ajatus parantaa palveluja antamalla bussikatokset yksityisen yrityksen hoidettavaksi vei lopulta siihen, että yksityinen yritys valtasi julkisen tilan omien liiketaloudellisten päämääriensä käyttöomaisuudeksi. Vastaväittäjä Kari Häkli tiivisti asian kertomalla esimerkin Tampereelta. Eräs tamperelainen oli kysellyt mahdollisuutta saada bussikatos eräälle tuuliselle pysäkille Tampereen laitamille. Kaupunki oli vastannut, ettei katosta valitettavasti voida järjestää, koska kaupungin omia katosrakenteita ole enää olemassa eikä JCDecaux näe paikalla riittävää mainosarvoa. Kansalainen jäi siis ilman katosta, koska julkinen tila oli myyty yritykselle, jota kiinnosti voitontavoittelu enemmän kuin julkisen tilan laadun vaaliminen.

Olen itse melkoisen liberaali kapitalisti ja lisäksi vielä kohtuullisen välinpitämätön suhteessa kaupunkisuunnitteluun ja kaupunkipolitiikkaan. Äänestän vaaleissa, lähetän sähköpostia valtuutetulleni jos jokin asia kismittää, mutta siinäpä se. En jurnuta kaupunginosayhdistyksissä, en valtaa taloja ja vastustan NIMBY-ilmiötä. Taipaleen väitöskirja osui kuitenkin minussa maalinsa sen suhteen, että havahduin tervehdyttävällä tavalla huomaamaan julkisen kaupunkitilan privatisoitumisen myös omassa elinpiirissäni. Toden totta, olen vain kuvitellut kaupungin julkiseksi, kaikkien yhteiseksi tilaksi ja monet kaupunkini paikat julkisiksi, kaikille ja lähes kaikelle sallituiksi paikoiksi.

Konkreettisesti asia muuttui herneeksi nenään juuri tänään ja varsin triviaalilla tavalla. Yritin näet teippailla kuoroni konserttimainosta julkiseksi pitämiini paikkoihin, tänään Espoon Tapiolassa. Vaan kappas, julkiset ilmoitustilat ovat tyystin kadonneet. Kun ennen teippasimme bändijulisteita, bilemainoksia sun muita sähkökaappeihin, työmaa-aitoihin, kirjastojen, virastojen, koulujen ja muiden julkisten laitosten ilmoitustauluille, nyt ne kaikki ovat yksityistä omaisuutta kieltotauluineen, vartijoineen ja siistijöineen. Pois pois ilmoitukset! Hus liimailijat ja teippailijat! Meidän ilmoitustaulullemme voi laittaa vain meidän omia tiedotteitamme! Ilmoitustilaa saa toki ostaa monestakin paikasta. Ystävämme JCDecaux tarjoaa muun muassa Downtown Helsinki -ulkomainospakettia hintaan 6 920 ? + ALV (7 vrk). Tästä nyt mainostilaa halvalla bändillesi, harrastajateatterillesi ja kuorollesi!

Haluan kaupunkini takaisin ja aloitan julkisen sfäärin valtaamisen kuvittamalla tämänkertaisen blogikirjoituksen kuoroni Kaari-ensemblen konserttimainoksella. Tulen teippaamaan paperiversion tilaasi heti jos sallit. Myönteisiä kutsuja (turhaan) odotellessani toivotan kaikki lukijani joka tapauksessa tervetulleeksi konserttiin perjantaina 8.5.2009 klo 19 Kulttuurikeskus Sandelsin Gyllenberg-salissa!

Hiekkalinnaa rakentamassa

Sunnuntai-illan kuolleessa kulmassa - iltauutisten jälkeen, ennen arkiaamun langettamaa velvollisuutta mennä nukkumaan - on ruotsinkielinen tv-kanavamme FST5 esittänyt pitkin talvea hyvintehtyjä dokumentteja mielenkiintoisista aiheista. Eilen illalla (22.3.) DOK-sarjassa esitettiin norjalaisen Eirin Gjørvin ohjaama elokuva The Sand Castle. Filmi kertoo maineikkaan Snøhettan arkkitehtitoimiston eriskummallisesta suurprojektista suunnitella kokonainen uusi kaupunki keskelle aavikkoa Ras Al-Khaimahin emiraattiin.

Elokuvassa kolmen nauravaisen norjalaismiehen edustama Snøhetta on sheikki Saudin neuvonantajan ja emiraatin talouselämän keskushahmon, tri Khater Massaadin vieraana tulevan kaupungin paikalla. Istutaan Mersun takapenkillä, keskustellaan hankkeesta, piirretään kepillä maahan alustavia ideoita, kaivetaan hiekkaan ensimmäinen kolmiulotteinen malli, palataan hotelliin, luonnostellaan, leikellään styroksia, loikoillaan rantatuoleissa ja nautitaan auringosta, ja lopulta saadaan kuulla, että idea on toteutuskelvoton ja että yleiskaava onkin annettu Rem Koolhaasille. Mutta jospa Snøhettan pojat piirtäisivätkin tulevan kaupungin ikonin: hotelli- ja kongressikeskus Ras Al-Khaimah Gatewayn? Palataan Osloon, laitetaan koko toimiston osaaminen liikkeelle, ideoidaan konseptia, piirretään kuvia, palataan Arabiemiraatteihin, vedetään presentaatio ja taas petytään: suunnitelma ei ole riittävän ikoninen ja vetovoimainen. Taas palataan Norjaan, piirretään lisää, päätetään kilpailla kauneudella korkeuden ja loistokkuuden sijaan ja nostetaan alun perin horisontaalisen, mattomaisen rakennusmassan nurkka pystyyn kobramaiseksi torniksi. Nyt tärppää ja tri Khater Massaadin suu venyy maireaan hymyyn. Filmi päättyy sopimusneuvotteluihin, kuumeiseen laskimen nakutteluun tuntimääriä ja tuottokertoimia haarukoiden, tapaamiseen itse sheikki Saudin kanssa sekä loisteliaisiin päivällisiin toimeksiannon ja suunnittelusopimuksen kunniaksi.

Gjørvinin nautittava dokumentti antoi kansainvälistä uraa luovien arkkitehtien työstä hämmästyttävän rehellisen ja avoimen kuvan. Tätä on huippuarkkitehtuurin tekeminen tänä päivänä: matkustamista, neuvotteluja, pettymyksiä, ideoiden myymistä, pettymysten nielemistä, nöyrtymistä, tilaajan arkkitehtuurinäkemysten huomioimista, luonnostelua ja taas kerran luonnostelua, ryhmätyötä, mielistelyä, aivoriihiä, hauskanpitoa, näyttävän kuvamateriaalin tuottamista, pienoismallin väsäämistä hotellihuoneessa, pokkurointia, leikittelyä. Tässä kuvassa arkkitehtuurin tehtävä ei ole tehdä hyvää ympäristöä, kehittää yhteiskuntaa, ajatella pientä ihmistä tai ilmentää maailmassaolon tuskaa rakennustaiteen keinoin, vaan luoda jotakin ainutlaatuista ja huomiota herättävää. Filmi laittoi arkkitehtuurin kirkkaaseen valokeilaan, joka paljasti menestyvän arkkitehdin kriteeriksi kyvyn tehdä tuottavaa tiimityötä jonkin ennennäkemättömän suunnittelemiseksi, esiintyä uskottavasti, herättää luottamusta asiakkaissaan ja myydä arkkitehtoninen idea hankkeen rahoittajille. Kuva täydentyi ehyeksi, kun mukaan oli leikattu otoksia sekä HKK sheikki Saudin visioista että hänen neuvonantajansa, tri Massaadin näkemyksistä kansainvälisen tähtiarkkitehtuurin merkityksestä Ras Al-Khaiman vetovoimaisuuden lisäämisessä ja talouden kehittämisessä. Me arkkitehdit olemme tienneet tämän aina, me puhumme tästä toimistojemme kahvipöydissä. Kuitenkin vasta nyt näin omin silmin aiheesta oikean ja hyvän dokumentin.

Oma perikriittinen mielenlaatuni heräsi pohtimaan, olisiko samanlainen dokumentti voitu tehdä Suomessa suomalaisesta menestysarkkitehtuurista? Enpä usko, vaikka meilläkin on sekä erinomaisia dokumentaristeja että arkkitehtuurivientiä harjoittavia toimistoja, joskaan ei ehkä niin kansainvälisesti tunnetulla tasolla kuin Snøhetta ja Koolhaas. Meillä arkkitehtuuri on rehellisen ja realistisen tarkastelun aiheeksi jotakin aivan liian häveliästä ja intiimiä. Arkkitehtuurissa on jotakin 'je ne sais quoi': sitä on hellittävä, vaalittava ja säästeltävä. Sitä ei saa päästää tuhoutumaan raiskattavaksi maailman turuilla ja toreilla, karuilla kapitalismin markkinoilla, pyöriteltäväksi ahneiden katseiden edessä toimistohuoneen neuvottelupöydässä, manikyroitujen sormien osoiteltavaksi, rasvaisten suupielien kommentoitavaksi. Meillä arkkitehtuuri ei ole, ei saa olla kaupan. Meillä arkkitehti ei ole, ei saa olla kaupparatsu. Meillä arkkitehtuuri esitetään joko kevytmodernistisen kvartettijazzin tai lyyrisen pianomusiikin säestyksellä yhden arkkitehdin pyyteettömänä Teoksena, jossa niin kysyntä, toimeksianto, palkkio kuin menestyskin tulevat kuin Anneli Jäätteenmäellä ikään, 'yllättäen ja pyytämättä'.

Filmissä vilahtanut Rem Koolhaas tuntui kaikessa etäisyydessään äkkiä hyvin kotoisalta hahmolta. Hoikka, vakava, ankara ja yksinäinen Koolhaas istui mustissa farkuissaan, mustassa t-paidassaan ja mustissa aurinkolaseissaan samaisen Massaadin Mersussa , nousi sitten Massaadin yksityiskoneeseen ja lensi Massaadin ohjaamana Dubain yllä katsellen ihmeellisiä Palmusaaria. Tovin kuluttua Snøhetta sai cd:llä kuvat uuden kaupungin yleiskaavasta. Arkkitehti oli puhunut.

Dokumentti sai minut katsomaan Snøhettan toimistoa häikäistynein silmin entistäkin kiinnostavampana ja raikkaampana toimistona. Mikä rentous, mikä tekemisen meininki, mikä omistautuminen, mikä sytyttävä tapa työskennellä yhdessä! Arkkitehtuuri näytti, ikävä kyllä, samalla myös oman karvaan totuutensa vapaiden ja valovoimaisten miesten maailmana. Oma elämäni säälittävine saavutuksineen ja toteutumattomine unelmineen muistutti, jälleen kerran, koulutuksen iskostamien uskomusten ja omaan elämäntyyliin liittyvien valintojen merkityksestä menestyksen hittimittarissa. Ja millaiseksi avautui sitten suomalainen arkkitehtuuri? Hmmm, epärealististen ihanteiden ja vaietun kaksinaismoralismin rasittamaksi suljetuksi kulttuuriksiko? Ehkei sentään, mutta instituutioksi kuitenkin. Retrospektiiviseksi instituutioksi, jota on korkea aika uudistaa ja tuulettaa.

Mihin unohtui itsekritiikki?

Rakennustaiteen museo järjesti Suomen arvostelijain liiton SARVin kanssa lauantaina 22.11.2009 mielenkiintoisen seminaarin otsikolla Mihin unohtui arkkitehtuurin kritiikki? Järjestäjien ajatus oli pohtia, miksi arkkitehtuuri- ja kaupunkitilakritiikkiä julkaistaan nykyään niin vähän. Ohjelman mukaan tavoitteena oli avata arkkitehtuuri- ja miljöökriitikoiden välistä keskustelua sekä kehittää keskusteluyhteyksiä arkkitehtuuritutkimuksen, alan julkaisijoiden, arkkitehtien ja kriitikoiden välille. Ei hullumpaa, tuumasin minä ja kiidin paikalle.

Tilaisuudella oli arvovaltaiset alustajat: emeritaprofessori Riitta Nikula, Arkkitehti-lehden uusi päätoimittaja Jorma Mukala, arkkitehtuurikritiikin grand lady Tarja Nurmi, professori, kirjailija Anna-Maija Ylimaula sekä taiteilija, kuraattori Erkki Soininen. Heidän lisäkseen tarjoiltiin vielä paneelikeskustelu, jossa kuultiin Uuden Suomen arkkitehtuurikriitikko Paula Holmilaa, Alvar Aalto Akatemian johtaja ja Ptah-lehden päätoimittaja Esa Laaksosta, Hesarin kulttuuriosaston tuottaja Jukka Petäjää sekä Kalevaan kirjoittavaa Timo Jokelaista. Asiantuntevaa porukkaa, vai mitä?

Mitä marraskuisesta lauantaista sitten jäi käteen? No jaa, vähän majoneesia maukkaiden lounasleipien täytteestä ja muutama mieltä askarruttava havainto. Ensinnäkin vaikutti siltä, että varteenotettaviksi julkaisufoorumeiksi katsotaan yhä edelleenkin painetut ja laajalevikkiset päivä- ja aikakauslehdet ja muut valtakunnan päämediat Helsingin Sanomista Suomen Kuvalehden kautta YLEen. Jos näissä ei keskustella arkkitehtuurista, asiallista arkkitehtuurikeskustelua ei ole olemassa. Toiseksi kävi ilmeiseksi, että arkkitehtuurikritiikkiä tarvitaan, mutta ongelma on siinä, että arkkitehtuuri on aiheena sen verran moniulotteinen, että kirjoittajilta vaaditaan aivan erityistä osaamista. Lehdillä kyllä olisi julkaisutahtoa, mutta kirjoittajista on pulaa.

Tunsin tilaisuudessa itseni niin kovin, kovin vanhaksi, kun muistelin, että olikos se nyt Kekkosen aikaan vuonna tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäseitsemän kun HS julkaisi Osmo Lapon alustuksen arkkitehdin ja yleisön vuorovaikutuksesta. Täysin samoja aiheita käsittelevä kirjoitus on luettavissa toimittamastani kirjasta Kuolkoon suomalainen arkkitehtuuri (ostakaa ja tukekaa arkkitehtuurikeskustelua hartiavoimin eteenpäin puskevaa kustantajaa). Lukekaa ja ihmetelkää, kas Lappo dokumentoi Nya Arguksen keskustelua vuodelta 1966 ja kirjoittaa, kuinka tuolloinkin oli huutava puute arkkitehtuurikritiikin kirjoittajista ja kuinka avointa, rakennuskohteita koskevaa arvostelua pidettiin tuolloinkin tarpeellisena sekä arkkitehtuurin kehittämisen että yleisön tietomäärän lisäämisen kannalta.

Mikähän tässä oikein mättää? Mikseivät kolme vuosikymmentä ole tuoneet mitään oleellista muutosta, vaikka aihe on tuttu, ongelmat on nimetty ja ratkaisuehdotuksia on puitu yhdessä jos toisessakin seminaarissa. Luulenpa tietäväni vastauksen: meille arkkitehdeille taitaa sittenkin kelvata vain neljännen valtiomahdin arvovaltainen (ja mielellään myötäsukainen) huomio, muuta keskustelua emme noteeraa. Suomi24-palstojen keskustelut ovat yleisönosaston purkauksia, verkkolehdet, blogit sun muut digisivustot ovat marginaalissa häilyvien yksilöiden puuhastelua.

Toisenkin, edellistä kipeämmän syyn luulen aavistavani: me arkkitehdit emme puheistamme huolimatta itse arvosta arkkitehtuurin kirjallista maailmaa, oli se sitten kritiikkiä, keskustelua tai kirjoja. Uudet suomenkieliset arkkitehtuurikirjat kyllä mainitaan kohteliaasti ammattilehtien sivuilla, mutta kukaan ei osta saatika lue niitä. Näin nonchaleerataan kirjoittavien arkkitehtien tekemiset, pidetään keskustelu samoilla vanhoilla kliseisillä urilla, osoitetaan kaapin paikka ja tehdään arkkitehtuurin alan kustannustoiminta käytännössä mahdottomaksi. Tai kuten Tarja Nurmi omassa seminaarialustuksessaan koruttomasti muistutti, juttupalkkiot ovat omissa ammattilehdissämme reilusti alle alan keskitason, eivätkä toimistotkaan tunnu tajuavan, ettei toimistoa lähestyvä kirjoittaja ole aineistopyyntöineen tekemässä kiusaa eikä toimiston palvelumarkkinointia, vaan hankkimassa tietoja ja harjoittamassa nyt sitä kaivattua arkkitehtuurikritiikkiä. Ammattilehdissä maksetaan kyllä kuvista, muttei jutuista. Arkkitehdin tekijänoikeuksia vaaditaan nyrkkiä puiden, mutta kirjoitusten tekijänoikeuksiin suhtaudutaan 'joustavasti'. Kuva on pyhä, teksti on vapaata riistaa. Ei kuulosta hyvältä, ja täytyy myöntää, että tämänsuuntaisia kokemuksia on itsellänikin.

Niin kauan kun vaadimme, että arkkitehtuurikriitikoksi kelpaa vain ammattikunnan horjumatonta arvostusta nauttiva (Riitta Nikulan sanoin) 'public intellectual' ja että foorumiksi käy vain maamme perinteisin ja arvostetuin media, vaatimuksemme arkkitehtuurikritiikille ovat mielestäni kohtuuttomia, eikä meille kelpaavaa arkkitehtuurikritiikkiä koskaan tullakaan saavuttamaan. Unohtakaa siis koko juttu! Emme me halua mitään kritiikkiä tai keskustelua. Me haluamme huomiota, ja tämän huomion suhteen haluamme pitää langat omissa käsissämme.

Kyllä arkkitehti tietää

Tuli vihdoin saatua päätökseen pitkä, ihana kirjaprojekti. Valikoima suomalaisarkkitehtien kirjoituksia neljältä viimeiseltä vuosikymmeneltä julkaistiin otsikolla Kuolkoon suomalainen arkkitehtuuri pari viikkoa sitten, kiitos Kustannusosakeyhtiö Avaimen ja Valtion rakennustaidetoimikunnan.

Kirjan julkistamisen yhteydessä syntyneissä keskusteluissa puhuttiin muun muassa siitä, mistä johtuukaan, ettei arkkitehtikunta enää väittele yhtä räväkästi ja julkisesti kuin menneinä vuosikymmeninä. Olin itse ajatellut, että asiantilaan saattaa vaikuttaa vakiintuneiden keskustelufoorumeiden kuten omien ammattilehtiemme ja -kokoontumistemme ilmeinen puutuminen ja älyllinen hyytyminen. Pestini Arkkitehti-lehdessä päättyi lyhyeen ja jäi monista eri syistä valitettavan tyngäksi, mutta osoittautui kuitenkin kaikin puolin antoisaksi. Kokemukseni jälkeen on kanttia väittää, että Suomessa käydään vilkasta ja rikasta arkkitehtuurikeskustelua, mutta aivan muualla kuin virallisissa ammattiyhteyksissä. Niissä arkkitehtuurista hymistellään, kaikki on hienoa ja mahtavaa, ja jos vikaa on, niin syy on aina muissa: sivistymättömässä rahvaassa, rahanahneissa rakennuttajissa, näkemyksettömissä pilkunviilaaja-kaavoittajissa, arkkitehdeissa jotka eivät business-kiireiltään ehdi tai uskalla ottaa kantaa.

Eräässä tilaisuudessa tuli kuitenkin nuorelta arkkitehdilta toisenlainen näkökulma aiheeseen. Ehkäpä vaiteliaisuus johtuukin siitä, että arkkitehti joutuu julkisuudessa kantamaan harteillaan koko suomalaisen arkkitehtuurin takkaa, ja että suunsa avatessaan saattaakin paljastua, ettei osaa vastata, ettei tiedä kaikkea, ettei sittenkään ole Asiantuntija suurella alkukirjaimella. Joku voi heittää vastakommentin, kollega voi soimata mustakylkisistä padoista ja kattiloista ja kainalosta pilkottavista ketunhännistä, maallikko voi alkaa puhua Alvar Aallon epäonnistumisista tai kotilähiöön nousseista rumista uusista taloista, joku voi manata kaikki arkkitehdit alimpaan manalaan vain siksi, että se ainut kohdattu ei ottanut kuuleviin korviinsa asukkaan mielipidettä vaan puhui suojeluarvoista, rakennustaiteellisista päämääristä, tilavaikutelmasta tai muusta käsittämättömästä. On parempi olla hiljaa, luottaa koulutuksessa iskostettuun vakaumukseen arkkitehdista rakennetun ympäristön laadun asiantuntijana pienen ihmisen asialla ja hokea uskonveljien kanssa yhä uudestaan ja uudestaan: suomalainen arkkitehtuuri on laadukasta ja maineikasta, suomalainen arkkitehtuuri on laadukasta ja maineikasta, suomalainen arkkitehtuuri on...

Estetisoituminen on iskenyt myös meihin: kun on tärkeää näyttää ulospäin hyvältä, menestyvältä, tyylikkäältä ja dynaamiselta, pitää myös arkkitehtuurin julkisen kuvan näyttää tällaiselta. Pitää seistä lujana ja yhteisenä rintamana, pitää olla edustava, vakuuttava ja näyttävä. Keskustelu, kritiikki, mielipiteiden vaihto on tällaisessa viitekehyksessä aina ?soraääntä?; se johtaa rikkoontumiseen ja sottaantumiseen. Siksi suomalaisen arkkitehtuurin julkinen kuva on niin esteettinen ja moitteeton. Siksi me takerrumme menneeseen loistoon, torjumme muunlaiset muistot väärinä, kaunaisina ja henkilökohtaisina tragedioina. Sillä jokuhan voisi muuten luulla, ettemme tiedäkään, ettemme osaakaan. Että me vain väitämme, uskottelemme osaavamme ja tietävämme. Siksi me raivaamme tietämättömät pois sähläämästä ja hidastamasta päätöksentekoa, siksi me sulkeudumme kuppikuntiimme, kun eihän meitä kuitenkaan kukaan Ymmärrä.

Emeritus-professori, arkkitehti Osmo Lappo kirjoitti samasta asiasta ytimekkäästi jo vuonna 1967 siteeraten myös ruotsalaisarkkitehti Erik Wiréniä: "Arkkitehdit sentään uskovat tietävänsä mistä on kysymys: ihmisen koko elinympäristön luomisesta, muodon antamisesta kaikille niille tiloille, joissa inhimillistä toimintaa tapahtuu (...) 'ihmiselämän alalla ei ole olemassa asiantuntijoita, on vain yhteisiä ongelmia, joille pitää löytää ratkaisu. Koska me kerran väitämme ratkaisevamme tällaisia kysymyksiä demokraattisessa yhteistoiminnassa, on myös meillä, jotka muka olemme asiantuntijoita, oikeus vaatia toimeksiantajaltamme, että he ensinnäkin ymmärtävät, mitä he tilaavat, ja että he toiseksi itse suorittavat valinnan niistä vaihtoehdoista, jotka asiantuntija on heille esittänyt.' ? Toteamus osoittaa selvästi, että vastuu rakentamisen tuloksista on päätöksentekijän ja arkkitehdin yhteinen."

Arkkitehti ei välttämättä tiedä sitä, mikä kulloinkin on parasta ja hyvää. Yhdessä keskustellen, avoimin mielin, julkisesti, toinen toistaan kunnioittaen, omat heikkoudet myöntäen, uudelle halukkaana voi kuitenkin löytää yhteisen maaperän, yhteisen ydinongelman, sen tärkeimmän ja olennaisimman pääkysymyksen vaikkapa siitä, mitä arkkitehtuuri itse kullekin merkitsee, mitä se tarkoittaa ja mikä rooli maamme arkkitehtuurilla on tämän päivän yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme. Arkkitehdin ei yksin tarvitse tietää tähän vastausta. Arkkitehdin pitää vain uskaltaa kysyä ja kyseenalaistaa. Näyttää mitä osaa. Oppia ja vaihtaa tietoja. Ajatella ja kertoa ajatuksistaan, kuunnella ja oppia muiden ajatuksista. Keskustella.