Järki ja tunteet

Vanhat talot ovat petollisia. Ne houkuttelevat esiin tunteita, joita harvemmin tunnemme nykyaikaisessa rakennetussa ympäristössä. Vanhojen talojen stimuloima tunnerekisteri on erityisen katala, sillä punamultaiseen pirttiin, harmaaseen hirsiseinään ja kiviseinän stukkokoristeluihin liittyvät tunteet ovat niitä intiimeimpiä. Koemme kauneutta, kodikkuutta, tutunoloisuutta ja ylevää kuulumista johonkin omaa, pientä elämää suurempaan. Ja kuten ihmistenkin kanssa, hyvät fiilikset ruokkivat hyvää oloa. Hyvä ruoka, parempi mieli, sanoo kauppias. Hyvä arkkitehtuuri, parempi mieli, ja vanhassa vara parempi, sanoivat jo 1800-luvun arkkitehtuurin uudistajat Englannissa, Augustus Welby Northmore Pugin (1812?1852) etunenässä, John Ruskin hänen kannoillaan.

Koen kipeästi taiteiden rappeutumisen ja sen, kuinka jokainen uusi keksintö ja uusi suuntaus näyttää syöksevän taiteet yhä suurempaan alennustilaan. Haluaisin riisua omalta ajaltamme tuon naamion, jota niin erheellisesti pidetään saavutettuna ylivertaisuutena, ja haluaisin suunnata kaikkien huomion entisten, parempien aikojen todellisiin ansioihin. Erinomaisuutta löytyy vain entisaikojen jäänteistä ja taiteet voidaan palauttaa kunniaansa ainoastaan, mikäli tutkimme noiden halveksittujen aikakausien nerokkuutta, vimmaa ja tunteen paloa.

A.W.N. Pugin, 'On the Wretched State of Architecture at the Present Day', Contrasts (1836)

Pugin ja Ruskin tulivat mieleeni, kun huomasin HKK, Walesin prinssi Charlesin olevan taas täkäläisten arkkitehtiuutisten otsikoissa. Charles puhui Brittien SAFAn eli RIBAn 175-vuotisjuhlissa 12.5.2009 ja herätti kohua jo ennakkoon. Joukko brittiarkkitehteja Peter Ahrends etunenässä vetosi kollegoihinsa boikotoimaan korkea-arvoista arkkitehtuuriänkyrää. Jupakkaan liittyy kiistely ajankohtaisten rakennushankkeiden, etenkin lordi Richard Rogersin uuden Chealsea Barracks -suunnitelman sopivuudesta ympäristöönsä. Prinssin oma ehdokas suunnittelijaksi on vanha kunnon superpossu-uusuusklassisisti, suurmittakaavaisen lavastetaiteen kruunaamaton kuningas Quinlan Terry.

Prinssi Charles on kiehtonut mieltäni aina 1980-luvulta saakka, jolloin HKK ensi kerran räväytti RIBAa puheillaan. Samaan syssyyn Charles julkaisi kirjan A Vision of Britain ja aloitti johdonmukaisen työnsä perinteisen brittiarkkitehtuurin edistämiseksi. The Princes' Foundation for the Built Environment haluaa edistää ajatonta ja ekologista rakennus- ja kaupunkisuunnittelua ja rakentamista. Tunnen itse jonkinlaista lukkarinrakkautta 1980-lukua kohtaan. Se oli vuosikymmen, jona kasvoin aikuiseksi, jona aloitin arkkitehtuuriopinnot ja jona kohtasin meillä hyvin kummallisen tuomion saaneen postmodernismin - aihe jota tutkin nyt aivan tieteellisestikin. Ehkäpä juuri tästä syystä näen tämän vuoden prinssikohussa pintakuohuja syvempiä merkityksiä, oireen siitä että arkkitehtuuri on hakemassa uutta suuntaa ja uutta sisältöä. Yksi ajanjakso on päättymässä, uusi ja outo orastamassa.

Prinssi Charles on brittiarkkitehdeille vaikea pala nieltäväksi. Asemansa vuoksi häntä ei sovi ohittaa olankohautuksella, asiansa vuoksi hän vaikuttaa kolkuttavan jotakin arkkitehtien mustan omantunnon synkimpiä säikeitä. Pääasia tämän vuoden juhlapuheessa oli arkkitehtien omahyväinen kovakorvaisuus yhteisöjen tarpeille, muodon etusija sisältöön nähden sekä tietynlaisen luonnonjärjestykseen perustuvan harmonian ohittaminen modernissa arkkitehtuurissa. Prinssi Charles tavoittelee orgaanista arkkitehtuuria: perinteistä rakentamista, joka syntyy tietynlaisesta ympäristöstä tai yhteisöstä; arkkitehtuuria, joka on sidoksissa paikkaan eikä aikaan. Charles haluaa herättää ymmärtämään ihmiskeskeisen arkkitehtuurin merkityksen uudelleen tässä mekanisoituneessa, globaalin tähtikultin näivettämässä länsimaisessa arkkitehtuuriyhteisössämme.

Arkkitehtien ensireaktio Prinssi Charlesin esiintymiseen RIBAssa on ollut odotettu. Ensin huudetaan boikottia, sitten yritetään vähätellä Prinssi Charlesin arkkitehtuuritietoutta, sitten vielä varmuuden vuoksi käännetään huomio kammottavimpaan postmodernistiseen lavastearkkitehtuuriin ja kysytään, tätäkö sitten haluamme tilalle? The Timesin toimittaja Tom Dyckhoff ei ole mennyt tähän lankaan. Hän näkee brittiarkkitehtuurin ja kuninkaallisen kriitikon suhteen ennen kaikkea kysymyksenä arkkitehtien yhteiskunnallisesta asemasta. Prinssi näyttäisi uskovan, että arkkitehdeilla on samankaltaista valtaa kuin Christopher Wrenillä aikanaan. Todellisuudessa arkkitehdit ovat kuitenkin kuin sotamiehiä shakkipelissä: valtapelien mitättömimpiä pelinappuloita, joita kutsutaan somistamaan milloin mitäkin 'kehityshanketta'. Hienoista arkkitehtuuripalkinnoista huolimatta moderni (britti)arkkitehtuuri on oikeastaan aika mitätöntä, kirjoittaa Dyckhoff. Hyvästä arkkitehtuurista on tullut luksustuote, surkeasta standardi. Arkkitehdeilla on vain yksi ulospääsy: uusi ryhdistäytyminen, turhasta vastahankaisuudesta luopuminen, uuden ammattiylpeyden kehittäminen ja uuden yhteiskuntasuhteen rakentaminen.

Vanhat talot, perinteinen arkkitehtuuri, orgaanisuus ja luonnon järjestys ovat hyviä ja tunnevoimaisia arvoja. Ne houkuttelevat sitä enemmän, mitä pelottavammalta ja ei-toivotummalta nykyarkkitehtuuri näyttää. Tunteet ovat kuitenkin petollisia. Romantiikka, nostalgia, kodin kaipuu ja muut sensellaiset sumentavat järjen, kadottavat tolkun ja tuudittavat johonkin menneeseen ballaadin kadotetusta ajasta. Me emme elä enää kuten ennen. Miksi rakennustemme tulisi olla kuten ennen? Meillä on isompia haasteita ratkottavampana kuin 1800-luvulla. Me emme voi tyytyä kiistelemään siitä, millä tyylillä meidän tulisi rakentaa. Meillä on, piru vie, koko maapallo pelastettavanamme.

Rakennettu ympäristö on juuri sellaista kuin miksi me sen teemme, millaiseksi me annamme sen syntyä. Arkkitehtien tunteenomainen närkästyminen kritiikistä on yhtä lapsellista ja hedelmätöntä kuin sentimentaalinen voivottelu perinteen ja vanhojen talojen ikiaikaisen puhuttelevuuden perään. Tulevaisuus tulee, halusimmepa tai emme. Minä uskon uuden, en vanhan, arkkitehtuurin mahdollisuuksiin. Modernismissa ja sen kritiikissä on ollut kyse järjen ja tunteiden vastakkainasettelusta. Järki ja tunteet voisivat olla hyvä kombo arkkitehtuurin seuraavalle 50-vuotiskaudelle.

Ryhdy tilakonsultiksi ja keksi pyörä uudelleen!

Sähköposti kilautti tiedotteen, jossa kerrottiin Tekesin uunituoreen TILA-ohjelman kuulumisista. TILA-ohjelman tavoitteena on Tekesiä lainatakseni "kasvattaa tiloihin liittyvää liiketoimintaa ja kansainvälistä kilpailukykyä. Tavoitteena on myös lisätä tilojen elämyksellisyyttä ja kokemuksellisuutta." Ohjelmassa tila määritellään "yhdistelmäksi fyysisiä, virtuaalisia ja sosiaalisia ominaisuuksia, jotka toisiaan täydentäen muodostavat toimivan liiketoiminta- ja palvelualustan tilan käyttäjille ja hyödyntäjille." Päämääränä on monialainen asiantuntijayhteistyö, jonka fokuksena ovat käyttäjät. "Käytännössä se tarkoittaa yhä tarkempaa pohtimista, minkälaista toimintaa tilan pitäisi tukea ja miten tilat voisivat tukea asiakkaan ja esimerkiksi palveluntuottajan vuorovaikutusta.", Tekesin ohjelmaesittelyssä todetaan.

Tämähän kuulostaa hyvältä, riemuitsee arkkitehti, mutta ihmettelee, mistäs nyt tuulee, kun Tekes-rahaa näyttää satavan klassisille arkkitehtuurin kulmakiville ja arkkitehdin perustehtäville. Eikös arkkitehteja ole koulutettu kautta maailman sivu juuri tähän työhön: kuuntelemaan käyttäjiä, ajattelemaan Alvar Aallon sanoin 'sitä pientä ihmistä', ylevöittämään arjen ympäristö kauneudella, harmonialla, sykähdyttävällä tilavaikutuksella, toimivuudella - sanalla sanoen, arkkitehtuurilla. Oiskohan pitänyt laittaa kuponki arpajaisiin, jos vaikka olisi tullut toimistolle kehitysrahaa!

Tekesin jippo paljastuu, kun lukee ohjelmaselostusta eteenpäin ja tutustuu Tila-ohjelman kylkiäisenä raapustettuun raporttiin tämänhetkisestä workplace-osaamisesta ja työtiloihin liittyvistä käsitteistä. Sitähän tämä onkin: 'so yesterday' vöökpleis-liiketoiminnan paketoimista ah niin kuuman seksikkään arkkitehtuurin kaapuun. Workplace on out, mutta arkkitehtuuri on in. Arkkitehdit ovat out, koska ne eivät leiki vöökpleis-leikkejä - ottakaamme siis arkkitehtuuri käsitteineen ja arvoineen omiin liukasliikkeisiin kätösiimme, kiljahtavat kiinteistöpäälliköt leppoisiin business-asuihin sonnistautuneine tila- ja organisaatiokehittämiskonsultteineen.

Tämä karu totuus käy selvästi ilmi edellämainitusta raportista, vaikka luonnos onkin. Erääksi Suomen kompetenssialueiksi mainitaan näet suunnittelu, peräti arkkitehtuuri: "Arkkitehtuurin alueella meillä on kunniakkaita saavutuksia mm. Alvar Aallon tekeminä. Niin ikään pääkaupunkiseudun maamerkkeinä ja aikansa viestin kertojina toimivat Sanomatalo ja Kiasma. Siitä ei ole liikkeellä tietoa, miten käyttäjät nämä maamerkit kokevat." Ongelma on siis se, että mahtavaa arkkitehtuuria on, mutta se ei kohtaa kysyntää. Alvar Aalto on kuollut, Kiasma ei ole toimitila eikä kauppakeskus, Sanomataloja on vain yksi ja siitäkään eivät välttämättä kaikki tykkää. Mitä sitten tarvittaisiin? Noh, raportin mukaan käyttäjälähtöisyyttä, käyttäjien sitouttamista organisaation kehittämiseen, tilojen suunnittelua osana organisaatioiden kehittämistä, työn sisällön tunnistamista ja sen sellaista. "Kun halutaan osoittaa rakennetun ympäristön arvo, on käyttäjän kokema todellisuus, tarpeet ja tarpeisiin vastaaminen keskeinen toiminnan lähtökohta", raportti kiteyttää. Haiskahtaa tutulta workplace-hypetykseltä, mutta astetta koreammin kieputettuna ja arkkitehdit suoraan tähtäimessä, sanon minä, joka nyt on hiukan saanut/joutunut tutustumaan aihepiiriin taannoisen dWork-tutkimushankkeen puitteissa.

Muistelen, että joskus takavuosina, vuonna 1999, puserrettiin valtakunnassame ulos sellainenkin ohjelmapaperi kuin Suomen arkkitehtuuripoliittinen ohjelma. Tässä vihkosessa lausutaan karusti seuraavaa:

"Arkkitehtuurin elinvoima riippuu pitkälti tilaajan kulttuurikäsityksistä ja suunnittelijan taidosta ja motivaatiosta. Arkkitehtien taiteellinen työskentely ja taiteidenvälinen toiminta vaativat riittävät taloudelliset edellytykset."

Repikää siitä, kiinteistöjohtajat, TKK:n isännöitsijälinjan insinöörit ja kaikki te eksponentiaaliseen ansaintalogiikkaan ihastuneet tilakonsulentit. Sitä saa mitä tilaa. Käyttäkää kunnon arkkitehteja. Antakaa heidän tehdä työnsä. Jos on vaikeaa valita arkkitehtia, niin pistäkää pystyyn arkkitehtuurikilpailu. Antakaa arkkitehtien kuunnella ja palvella ihan niitä oikeita, aitoja käyttäjiä, älkääkä tuputtako niitä organisaatiokaavioitanne ja säästöohjelmianne. Kuunnelkaa te myös arkkitehteja. Perehtykää arkkitehtuuriin. Ostakaa alkajaisiksi vaikka Rakennustiedon julkaisema Office Buildings in Finland niin saatte rautaisannoksen laadukkaan suomalaisen nykyarkkitehtuurin perusteista. Ei laadukkaaseen tilasuunnitteluun tarvita kuin tilaajan tahto ja osaava arkkitehti. Tai näin ainakin tätä maailmaa on tähän asti rakennettu, ainakin viimeiset 2000 vuotta. Ja ihan ilman vöökpleiskonsulentteja.

Tynnyrissä kylpenyt

Naistenlehden mukana postitettiin hehkeä lisälehtinen, jonka takaosassa oli erikoishoukuttimena tämänvuotisten loma-asuntomessujen messuluettelo.

Kaksijakoinen lahja-aviisi tarjosi mielenkiintoista aivovoimistelua sadepilvien saartamaan saaristomöksääni. Luettelossa komeasti esillä olleet messuhuvilat näyttivät olevan äärimmilleen pelkistettyjä pienoisomakotitaloja, jotka eivät eronneet nykyaikaisesta mainstream-laatikkoarkkitehtuurista kuin ehkä siinä, että niiden lasiseinien läpi väikkyi tavanomaisen esikaupunkimaiseman sijaan metsäinen ranta. Eroa oli siinäkin, että näiden huviloiden suunnittelijat olivat ykkösarkkitehtejamme vähemmän nimekkäitä, vähemmän koulutettuja ja vähemmän ryppyotsaisesti asumisen markkinameininkiin suhtautuvia suunnittelupalveluiden kaupparatsuja. Huviloiden huonekalut olivat yhtäkaikki huippudesignia, keittiöt olivat huippuvarusteltuja, ja tilat olivat seesteisen eleettömiä. Myös taloja ympäröivä luonto oli laitettu kuosiin: pihat olivat kauniisti pinnoitettuja, istutettuja, valaistuja ja toiminnallisesti jäsenneltyjä grillikatoksineen ja aurinkopatioineen. Joka nurkka, nippeli ja näkymä oli mietitty, harkittu ja suunniteltu. Kaikki oli niin sanotusti hienoa, kaikki oli enemmän kuin kohdallaan.

Kesälehden varsinainen toimituksellinen osa tarjosi loma-asuntomessujen laatumanifestille hauskan kontrastin. Tällä puolella lehteä esiteltiin maalla-asumista ja kesäkoteja, jotka olivat hylätyn pihapiirin uumenista löydettyjä ja itse kunnostettuja autiotaloja, kulttuurihistoriaa huokuvia arvokartanoita tai suvun ikiaikaisen kesätöllin ympärille hiljalleen laajentuneita talontötteröitä. Kuvissa ihasteltiin kirpputoreilta ja huutokaupoista kerättyä kippokokoelmaa, räsymattoja ja käsin virkattuja pitsiverhoja. Kesäkodit olivat hieman dekadentteja, pihojen kukkatarhat olivat hieman villiintyneitä. Huonekalut olivat - jos nyt eivät perintöantiikkia - niin sitten hieman, tai oikeastaan juuri sopivasti, eri paria. Tiloissa oli värejä - ruusunpunaista, lehmuksenvihreää, kreikansinistä - kuvioituja pintoja, tapetteja ja panelointeja. Artikkeleissa tunnuttiin olevan ylpeitä siitä, että oli hylätty kepeä kaupunkielämä ja ryhdytty jatkamaan sukutilaa, ja iloittiin itse tehdystä, perheen kesäperinteistä ja mukavuuksista jos vaikka mökkiin oli viimein saatu sähköt tai peräti jääkaappi.

Kesälehden esittelemien romanttisten, mutta aitojen maaseutuparatiisien kehyksissä loma-asuntomarkkinoiden viesti alkoi äkkiä näyttää käsittämättömältä. Jos kerran rakastetuimmat kesäkodit näyttivät olevan kirjavia, kuluneita, kummallisia karheankauniita kollaaseja ja niine hyvineen, puutteineen ja vajavaisuuksineen kovasti vaalittuja ja huolehdittuja, niin miksi suomalaisten väitettiin samoissa kansissa kuitenkin haluavan täydellisen vapaa-ajanasunnon täydellistä laatuaikaa varten vaivattomalla avaimet käteen ja setelit toiseen -toimitustakuulla. Miksi julkisuuden valokeilaan nostettu virallinen vapaa-ajan-arkkitehtuuri - esiteltiin sitä sitten loma-asuntomessuilla, sisustuslehdissä tai arkkitehtuurin kuvakavalkadeissa - on nostanut normiksi jonkinlaisen rikkeettömän täydellisyyden, jonkin sellaisen, joka on esteettisesti ja toiminnallisesti virheetöntä ja jossa historiakin - patinoituminen, kuluminen, muistot, luonnonvoimat, ajan hampaan kerryttämä roina ja kuona - on tarkkaan säädeltyä, sopivan vanhaa, sopivan patinoitunutta, sopivan, ei liian romanttisesti eikä liian agraarisesti, kerrostunutta. Mikä saa meidät haluamaan omaa pienoisuniversumia, jossa me hallitsemme kaiken pienintä yksityiskohtaa myöten? Hektinen työelämä? Urbanisaatio? Henkilökohtaisen merkityksemme jatkuva kutistuminen? Turhamaisuus ja ahneus?

Minulle perinteinen suomalainen kesämökkeily on tärkeää siksi, että se saa minut kaiken arkisen yltäkylläisyyden keskellä muistamaan elämän perusasiat: sen mikä on tärkeää, mikä on välttämätöntä, ja mikä on ihanaa mutta ylellisyyttä. Puhdas juomavesi, lämpö, suoja ja toimiva huussi ovat välttämättömiä, sauna, radio, iltapäivän viileä valkoviini ja savukampela snapsin ja laulun kera ovat tärkeitä, mutta kaikki muu hurlumhei on jokseenkin tarpeetonta. Vaikka oman, tuulisen ja kylmän Itämerikaistaleeni rannalla voisi olla kiva kelliä tunnelmavalaistuun kallionkoloon upotetussa kylpytynnyrissä dolby surround -äänijärjestelmän tarjoaman oopperamusiikin rentouttamana, pidän sittenkin parempana pakottaa itseni vihaisina kirkuvien vesilintujen saattelemana oikeaan hyiseen ja leväiseen meriveteen, koska ilman sitä kirpaisua en karaistu tekemään eroa perusvälttämättömyyksien ja ylellisyyden välillä. Kaikki tämä kärvistely oikukkaan sään, savuttavan takan, sotkeentuneiden kalaverkkojen ja lihanhimoisten paarmojen kanssa, kaikki tämä nuukailu vielä puhtaiden vaatteiden, vielä jäljellä olevien täysien olutpullojen ja kuivien halkojen kanssa palvelee kuin palveleekin henkistä tasapainoani ja suhteellisuudentajuani. Se saa arkikotini nautintojen kuten kuumana juoksevan veden, langattoman tietoverkon, taiteen, designin ja hoidetun puutarhan tuntuman loman jälkeen kerrassaan luksukselta. Se saa ymmärtämään, että kaiken marinan keskellä elän sittenkin hyvin etuoikeutettua elämää, koska elän sitä suhteellisen vapaana ja suhteellisen huolettomana suhteellisen vauraassa Suomessa.

Pelkään, että yhä laadukkaammiksi, yhä vaivattomimmiksi ja yhä täydellisimmiksi käyvät vapaa-ajanhuvilat kasvattavat meille uuden henkisesti rajoittuneiden suomalaisten sukupolven. Näiden tynnyrissä kylpeneiden maailmassa ei mikään enää tunnu miltään, koska kaiken on opittu olevan aina tasaisen hyvää ja mukavaa, kaiken oletetaan olevaan niin pirun kohdallaan, kaiken vaaditan olevan 'suunnitelman mukaista'. Ja samalla kasvaa tynnyrissä kylpeneiden ihmisten palveluun erikoistunut suunnittelijakunta, joka saa elantonsa tekemällä näille vauraaseen yltäkylläisyyteen tuudittautuneille ihmispoloille yhä täydellisempiä, yhä harkitumpia ja hienoudessaan yhä halutumpia elinympäristöjä. Eikä niin tynnyrissä kylpeneistä kuin heidän palvelijoistaankaan enää mikään tunnu miltään, koska aina jossain on jotain enemmän, jotain hienompaa ja jotain parempaa, jota tavoitella. Ja markkinapyörä pyörii.

Mökkielämä, purjehdus, retkeily - kaikki se mikä auttaa palaamaan perusasioihin - lääkitsee todellisuudentajua, ja ilman todellisuudentajua ihminen menettää sekä herkkyytensä, nöyryytensä, rehellisyytensä että luovuutensa. Mitä muuta arkkitehti voisi tarvita työkaluikseen? Mitä muuta ihminen voisi tarvita elääkseen rikasta elämää?