Kulttuurijournalismin kriisistä

Kaamos väsyttää, pimeys masentaa ja koululla Otaniemessä on tuttu jouluruuhka kun lukukausi ja deadlinet lähestyvät loppuaan. Arkinen työ ja synkät ajat kaipaavat vastapainokseen virkistystä. Oikea supernova oli Helsingin Sanomissa 24.11.2009 julkaistu, toimittaja Paula Holmilan Vieraskynä-kirjoitus Kulttuurijournalismi on kriisissä. Holmilan kirjoitus oli asiantunteva, täsmälleen oikeisiin kysymyksiin tarttuva ja kerta kaikkiaan upea. Holmila on, muuten, paitsi ammattitaitoinen toimittaja myös erinomainen arkkitehtuurin tiedottaja, sen opin viimeistään männäkesänä Alvar Aalto Symposiumin 2009 yhteydessä. Hyvin hoidettu tiedotus toi paikalle innostuneen yleisön ja antoi jälkiruoaksi monia hyviä artikkeleita symposiumin asioista eri medioissa.

Silmäilin hs.fi -sivuille kehkeytynyttä keskustelua kulttuurijournalismin tilasta ja hämmästyin lukijoiden yksituumaisen myönteisistä kommenteista. Moni muukin -ihan vaan lukijana, lehden tilaajana, kulttuurin harrastajana palautetta antanut henkilö - näytti huomanneen saman ilmiön kuin mistä Holmila kirjoitti. Toimituksissa tehtävä työ on muuttunut kritiikittömäksi, jutut keskittyvät pintapuolisiin kohu-uutisiin, taiteen ja kulttuurin analyysia ei hallita.

Pistin omankin lusikkani soppaan. Minunkin mielestäni median tarjonta, etenkin Hesarin C-osan sisältö, on muuttunut yhä kapeammaksi ja pinnallisemmaksi. Kulttuuri- ja taidealaan liittyvä uutisointi on satunnaista, kulttuuriin ja taiteeseen liittyviä ilmiöitä esitellään pääasiassa kulttuuri- ja viihdeteollisuuden näkökulmasta ja syvällinen, taiteen ja kulttuurin ymmärrystä lisäävä journalismi on harvinaista.

Kun toimittaja Teemu Luukka piti Holmilalle suunnatussa Näkökulma-kommentissaan (HS 25.11.09) kivana, että mielipiteiden perustaksi kaivettaisiin edes alkeellisia faktoja, tein työtä käskettyä ja kaivoin alkeellisia faktoja omasta, tänään perjantaina 27.11 kotiin kannetusta Hesarin C-osasta. Mitä tänään sain tilausmaksuni vastineeksi? Sainko tuoreita näkökulmia? Sainko uutta ajateltavaa? Sainko uutisportaaleja 24/7 seuraavana edes yhtään uutta tietoa?

Katsotaanpa. Hesarin C-osassa on oranssi otsikkokenttä, jossa lukee Kulttuuri. Tänään siinä on viisi toimituksellista kulttuurisivua, kaksi Ihmiset-sivua ja kaksi Mielipide-sivua, yhteensä C-osassa on 10 sivua.

Kulttuuriasiaa edustaa kaiken kaikkiaan 18 juttua. Näistä jutuista kaksi (Loisto-pokkarit, Menestysartistien äitiyspäivärahat) käsittelee puhtaasti talouselämän ilmiöitä, nämä jutut voisivat siis yhtä hyvin olla B-osassa talousuutisten yhteydessä. Yksi juttu (HS-raati: Lämpeneminen on totta) käsittelee ilmastonmuutokseen liittyvää tiedeuutisointia. Tämä juttu sopisi hienosti tiistaisiin D-osiin Tiede ja luonto -palstalle.

Varsinaisia kulttuurijuttuja jää tämän seulan jälkeen jäljelle 15. Näistä kuusi (Lyhyesti) on poimittu suoraan sisällöntuottajien tiedotteista, eikä niiden yhteydessä ole edes mainittu toimittajan nimeä. Uutiskynnyksen tänään ylittävät kulttuuriväen kullanmurun eli Ryhmäteatterin kevätkausitiedote sekä ikinuoren Tomas Ledinin ja suositun kuubalaisyhteen konserttimainokset. Yllättävää kyllä, Lyhyesti-palstalle ovat tänään päässeet myös nykymusiikkifestivaali Musiikin aika, nukketeatteri Sytkyt sekä Maailman draama- ja teatterikasvatuksen päivä. Ihan pelkkää poppishippistä ei siis tänään sentään tarvitse selailla.

Lyhyesti-tiedotteiden ohella C-osassa on muutama toimittajan allekirjoittama juttukin, esimerkiksi mahtavaa journalistista heittäytymistä osoittava artikkeli Andy McCoyn ja Chris Shiflettin kohuriidasta. Sisältö on kopioitu uusimmasta Rumba-lehdestä ja Rytmi-lehden verkkosivuilta. Kylläpä kannattaa olla Hesarin tilaaja, että saa tämänkin järkyttävän kriisin taustat selville nyt vielä kolmanteenkin kertaan.

Jäljelle jää enää kahdeksan kulttuurijournalismiksi luokiteltavaa juttua. Kauniin etusivun kaksi pääjuttua ovat sisällöltään eilisen kertausta: päätilan ottaa Tieto-Finlandia voittajan suuri potretti, lukemisena on leppoisat kisaselostukset sekä Tieto-Finlandiasta että Designpääkaupunkivoitosta.  Kainalojuttuna on kulttuuritoimituksen esimiehen keskisormenmuotoinen kommentti kulttuuripääkaupunki Turulle.

Hesarin C-osassa on loppujen lopuksi vain viisi kirjoitusta, joilla on edes jonkinlaista uutisarvoa ja joissa on edes jonkinlaista journalistista yritystä. Jutut käsittelevät nuorten teatterifestivaali Murrosta, Lahden muotoiluinstituutin valokuvauksen opiskelijoiden kokoamaa kirjaa liikehuoneistojen estetiikasta, Koko-teatterin uutta näytelmää, Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin konserttia sekä rockyhtye Mewn keikkaa. Nämä viisi mielenkiintoista artikkelia on survottu mainosten väliin sisäsivuille. Nämä viisi poloista mahtuisivat yhdelle sivulle, ilman kuvia jopa etusivun naamapotretin ottamaan tilaan.

Että sellainen oli Hesarin kulttuuritarjonta tänään. Thanks for almost nothing.

Minulle taidekritiikki tarkoittaa taideteosten merkityksen arviointia suhteessa sekä aikaan että kyseisen taidealan perinteeseen ja koodistoon. Minulle kulttuurijournalismi merkitsee taiteen ja kulttuurin alalla tehtävän työn esittelyä, arviointia ja suhteuttamista. Kulttuurijournalismi kertoo, mitä tapahtuu juuri nyt, mistä taiteen tekojen ja teosten yhteydessä on kyse, mihin kannattaisi myös kiinnittää huomiota ja mitä pitäisi muistaa eikä vaieta kunkin taiteen alan yhteydessä.

Tätä työtä ei Hesari eikä moni muukaan valtamedia Suomessa enää tee. Eikä varsinkaan jos kyse on arkkitehtuurista. Ei sittenkään, vaikka kyseessä olisi juhlallinen Hesarin arkkitehtuurikritiikkien sarja tai vaikka kirjoittajana olisi suuresti arvostamani suomalaisen varhaisen modernismin asiantuntija. Kulttuurijournalismi on journalismia eikä 'media-alan sisällöntuotantoa' vaikka jälkimmäinen olisi kuinka muodikasta tahansa. Arkkitehtuurikritiikki on taidekritiikkiä eikä knoppitietoa suunnittelijoista, vuosiluvuista, tiilityypeistä ja esteettisistä vaikutelmista vaikka se antaisi kuinka elegantin ja syvällisen vaikutelman tahansa.

Arkkitehtuurikritiikistä puheen ollen vihjaan kaikkien aiheesta kiinnostuneen pukinkonttiin Alan Colquhounin arkkitehtuurikritiikkiä käsittelevien esseiden tuoretta kokoomateosta Collected Essays in Architectural Criticism. Siitä kannattaa katsoa mallia, jos on epävarma, mitä kulttuurijournalismi voi parhaimmillaan olla tai mitä arkkitehtuurinkritiikki ihan oikeasti tarkoittaa.

Mustaa ja valkeaa

Vuoden kaartuessa päätökseen moni arvottaa menneiden kuukausien tekemisiään ja pohtii, tuliko lupaukset täytettyä ja loimottaako uusia toivon kipinöitä uuden vuoden puolella sen verran kuumottavasti, että arkista aherrusta kannattaisi taas kerran jatkaa. Omalla kohdallani kuluneen vuoden tarkastelu tuottaa hieman mustemman saldon kuin aiemmin. Minun vuoteeni 2007 osui turhan monta äkkipysähdystä ja henkilökohtaista pettymystä, mutta elämänuskon kannalta onnekkaasti vuoteeni mahtui myös toivoa ja iloa - niin äidillisiä onnen ja ylpeyden tuokioita kuin ammatillista tyydytystäkin. Säälittävää tai ei, kannattelevimmat ammatilliset ilonaiheeni liittyvät joka tapauksessa tänä, kuin niin monena muunakin vuotena, arkkitehtuurin perusolemuksen hahmottumiseen uudella tavalla - käytännössä siis arkkitehtuurin teorian opetukseen ja niihin opiskelijoihin, jotka teoriaopintojen ääreen onnistuin houkuttelemaan. Opettaminen on mukavaa, ja arkkitehtuurin teoria on loputtoman innostava aihe, jossa vanhat 'totuudet' avautuvat kerta toisensa jälkeen aina uudessa valossa ajasta ja lukijasta riippuen. Kuluneen syksyn mahtavin elämys oli saada nähdä uudenlaista ajattelua ja uudenlaista suhtautumista arkkitehtuuriin. Se antaa toivoa siitä, että tie vie kuin viekin eteenpäin.

Konkreettisia osoituksia uudenlaisesta ajattelusta ei kuluneen vuoden arkkitehtuurisaldooni valitettavasti kertynyt kovinkaan monta, ja tuoreiden ammatillisten julkaisujen selailu syvensi kaamosmasennukseni lähes epätoivon partaalle. Rumaa, tylsää, pöyhkeää, epätoivoista, latteaa, pysähtynyttä, öykkärimäistä - siinäpä adjektiivini nykyarkkitehtuurille, eikä ruma, tylsä, pöyhkeä, epätoivoinen, lattea, pysähtynyt tai öykkärimäinen muuksi muutu nyökyteltiin ja skoolailtiin arkkitehtuurin äärellä kuinka paljon tahansa. Jälkeenpäin arvioiden Vuoden antoisimman arkkitehtuuriannin antaja -erikoispalkintoni ansaitsee tällä kertaa syyskuisella Oslon-matkallani näkemäni, suomalaisen Sami Rintalan Boxhome-konseptiasunto, josta oheinen kuvakin on napattu. Rohkeutta, tekemisen meininkiä, todellisuudentajua, kantaaottavuutta, hienoista älyttömyyttä mutta suurenmoista sytyttävyyttä - tässäpä kriteerejäni tulevaisuuden suuntaviivoiksi.

Koska sekä arkkitehtoniset innoitteet että oma luova virta ovat olleet viime aikoina kovasti hukassa, olen viime viikkoina, kuten tapoihini tällaisina mustina aikoina kuuluu, raahannut ruhoni ja kääntänyt katseeni taiteen pariin. Teatteri, kirjallisuus, kuvataide ja musiikki painivat kuulemma jonkinlaisessa kriisissä nekin, mutta niin sanotun tavallisen kulttuurinkuluttajan ja ennen kaikkea suomalaisen arkkitehtuurin kannalta tarkastellen nämä aidon ja oikean taiteen lajit vaikuttavat kerrassaan elinvoimaisilta. Ne tarttuvat rohkeasti vanhaan, ravistelevat kuka hellemmin ja kuka rajummin, kärjistävät ja polarisoivat, eivät kumarra kuvia vaan tämän päivän todellisuutta ja siinä elävää ihmistä. Syntyy väkevää ja meluisaa, epämiellyttävääkin mutta hyvin merkityksellistä taidetta, jonka jälkeen mikään ei hyvässä mielessä voi olla enää niin kuin ennen.

Arkkitehtuuri, siinä vähäisessä määrin kuin uuteen arkkitehtuuriin olen tänä vuonna tutustunut, ei tänä vuonna ole todellisuuden muuttamiseen pystynyt muuta kuin huonossa mielessä. Uuden rakennuksen rakentamisen jälkeen mikään ei totta vieköön ole kuin ennen. Siksi uuden arkkitehtuurin tulisi olla niin hirvittävän paljon syvällisempää ja niin valtavasti herkempää kuin mitä se nyt näyttää olevan, jotta se antaisi myös älylliset perusteet sille, miksi, millä oikeutuksella arkkitehtuuri tottumuksiimme kajoaa. Arkkitehtuuri muuttaa aina todellisuutta, mutta arkkitehtuurin ikiaikainen eettinen velvollisuus on muuttaa todellisuutta vain ja ainoastaan paremmaksi. Kysy aina miksi, siinä ohjenuorani arkkitehtuurin ymmärtämiseksi. Osoita aina miksi, siinä oma ohut elämänohjeeni.

Valkeaan mielikuvaan pakattu musta joulu on ovella. Sytytetään joulun valo, sytytään tunnelmista ja luvataan edes yrittää sytyttää arkkitehtuuri uuteen loistoon. Yhdeksänkymmentävuotias isänmaamme ja innoittava arkkitehtuuritraditiomme on sen ansainnut.