Kuukkelikauden arkkitehtuurin teoria

Chris Anderson kirjoitti vuosi sitten Wired-lehden heinäkuun numerossa nk. petabittiajan informaatiohallinnasta. Anderson väittää artikkelissaan The End of Theory: The Data Deluge Makes the Scientific Method Obsolete, että Google ja muut samantapaiset yritykset hakurobotteineen muuttavat koko käsitystämme tiedon luonteesta ja tiedon analyysista. Kuukkelikauden tieto on agnostista tilastointia. Kun aiemmin pyrimme luokittelemaan ja järjestelemään tietoa tosiasioiksi, harhaopeiksi, tärkeäksi, epätärkeäksi, merkitykselliseksi ja merkityksettömäksi, nyt petabittiajalla merkitsee vain tiedon valtavan suuri määrä ja käsittämättömän suuri laskentanopeus. Ei Google eikä Googlen insinöörit oikeasti "tiedä", mille sivulle minun kannattaa suunnistaa, kun laitan hakukenttään omat hakusanani. Hakutulos perustuu puhtaaseen, raakaan tilastolaskentaan.

Andersonin analyysin kärki osuu tieteellisen ajattelun ytimeen. Länsimainen tieteemme perustuu hypoteesien, niiden testaamisen ja tieteellisten mallien avulla rakennettujen johtopäätösten varaan, Anderson kirjoittaa. Jokainen tieteilijä ymmärtää, että korrelaatio ja kausaatio ovat kaksi eri asiaa, eikä korrelaatio yksin riitä. Jos halutaan esittää väitteitä asioiden syy- ja seuraussuhteista, meidän on rakennettava tieteellisiä malleja - teorioita - joiden avulla voimme esittää tieteellisinä pidettäviä väittämiä todellisuudesta. Teoria on se taikalaatikko, jonka avulla havainnot, ilmiöt ja ennusteet saadaan liittymään toisiinsa.

Kuukkeliajalla teoriaa ei enää tarvita, väittää Anderson, koska nyt pelkkä data ja pelkkä korrelaatio ovat enemmän kuin tarpeeksi:

"Kuka oikeastaan tietää, mitä ihmiset tekevät ja miksi? Juttu on siinä, että he nyt vaan sattuvat tekevät eri asioita, ja me voimme jäljittää heidän tekemisensä ja mitata sitä ennennäkemättömän tarkasti. Kunhan dataa vain on tarpeeksi, numerot puhuvat puolestaan."

Muun muassa OMAn tutkimuspäällikkönä ja suunnitteluohjelmien kehittäjänä työskennellyt arkkitehti Cynthia Ottchen soveltaa Andersonin tietokäsitystä arkkitehtuuriin kohtuullisen tuoreessa AD-lehden artikkelissa The Future of Information Modelling and The End of Theory: Less is Limited, More is Different. Ottchen muistuttaa artikkelissaan tietomallinnuksen (BIM) lyhyestä historiasta ja ensimmäisen aallon euforiasta, joka johti uusiin muotokokeiluihin ja illuusioon suunnittelun ja tuotannon saumattomasta yhteydestä. Etenkin digitaalinen 3D-mallinnus innoitti 1990-luvulla ennennäkemättömään hyperboliarkkitehtuuriin ja muihin hätkähdyttävän vapaamuotoisiin ameebataloihin.

Suunnittelu- ja laskentaohjelmistojen suhteellinen kehittymättömyys on kuitenkin johtanut siihen, että monet suunnittelevat edelleen perinteisellä intuitiivisella menetelmällä ja käyttävät tietomallinnusta vain tuotantovaiheen edellyttämässä teknisessä dokumentoinnissa. Vaihtoehtoisesti he keräävät tietoa vähän mistä sattuu ja koittavat sitten järkiperäistää ja suodattaa dataa sen mukaan, miten se sattuu sopimaan kulloiseenkin suunnittelutehtävään ja arkkitehtoniseen ideaan. Molemmissa tapauksissa arkkitehdit toimivat saman romanttisrationalistisen jakomielitaudin riivaamana, joka on myrkyttänyt arkkitehtuuriajattelua aina valistuksen ajasta saakka, kirjoittaa Ottchen. Ollako luova vai järkevä, kas siinä pulma, pohtii arkkitehti yhä uudestaan ja uudestaan.

Ollaanpa vaiheeksi aivan vapaita, kehottaa Ottchen. Ottchenin mukaan uusi tietokäsitys julistaa ihan oikeasti uutta vapautuksen ilosanomaa, koska enää meidän ei - oman arkkitehtuurimme perusteluja etsiessämme - tarvitse valita wau-arkkitehtuuriin liittyvän muotoilunäyttävyyden ja hyperrationaalisen toiminnallisuuden välillä. Pääsemme irti vanhoista merkityspeleistä ja vanhasta nostalgisesta semantiikasta (harjakatto, punamultaseinä, torpan valkopielinen ikkuna, voi-kun-ihananarkaainen-kotimetafora, suomalaisuus ja sitä rataa). Data on viatonta ja sitä voi kerätä mistä vaan: kuten ennenkin, rakennuspaikasta ja tilaohjelmasta, tai sitten vaikkapa ihmisten liikevirroista, yhteiskuntatieteistä, biologiasta, historiasta, politiikasta ja taiteesta. Arkkitehtuurissa on aina kyse myös vallankäytöstä, ja uusi, vapaa tietokäsitys uusine mahtavine tietokoneohjelmineen tavallaan myös riistää arkkitehdeilta meille perinteisesti kuuluneen, salamyhkäisen luojaroolin.

Perinteiseen sankariarkkitehtiperinteeseen kasvatettu agnostikko ilahtuu aina, kun huomaa missä tahansa arkkitehtuurijutussa sanat 'vapaus' ja 'valta'.  Kuukkelikauden arkkitehtuurin teoria tarkoittaisi Ottchenia seuraten näet sitä, että arkkitehdin rooli muuttuisi romanttisesta nerosta tai teknologiagurusta monitieteelliseksi strategiksi. Ainakaan Ottchen ei ole BIM-intoilussaan heittämässä lasta pesuveden mukana: "Uusi arkkitehti on yhä viime kädessä vastuussa suunnittelun kulun ohjaamisesta ja hänen täytyy kyetä näkemään kokonaisuus: mitä asioita parametrisoida, mitä raja-arvoja antaa kyseisille parametreille, miten painottaa eri osatekijöitä ja miten ylipäätään järjestää ja suorittaa informaation mallinnus." Kuukkelikauden arkkitehtuurin teoria vapauttaa arkkitehdin mielen surffaamaan informaatioverkossa niinkuin haluaa, ilman historian tai dogmien painolastia.

Kuulostaa aika hyvältä tuo kuukkelikauden arkkitehtuurin teoria. Ei hullumpaa, sanoisin jopa, vaikka oma tietomallinnuskykyni ja -haluni kattaa vain 3D-suunnittelun ja määrälaskennan, muttei ameebojen tai sykkivien teknohäkkyröiden värkkäämistä. Uuden lukuvuoden ja peräti kymmenennen arkkitehtuurin teorian opetuskauden kunniaksi julistaisin jopa: Arkkitehtuuri on kuollut, eläköön arkkitehtuuri! Teoria on kuollut, eläköön teoria!