Kuukkelikauden arkkitehtuurin teoria

Chris Anderson kirjoitti vuosi sitten Wired-lehden heinäkuun numerossa nk. petabittiajan informaatiohallinnasta. Anderson väittää artikkelissaan The End of Theory: The Data Deluge Makes the Scientific Method Obsolete, että Google ja muut samantapaiset yritykset hakurobotteineen muuttavat koko käsitystämme tiedon luonteesta ja tiedon analyysista. Kuukkelikauden tieto on agnostista tilastointia. Kun aiemmin pyrimme luokittelemaan ja järjestelemään tietoa tosiasioiksi, harhaopeiksi, tärkeäksi, epätärkeäksi, merkitykselliseksi ja merkityksettömäksi, nyt petabittiajalla merkitsee vain tiedon valtavan suuri määrä ja käsittämättömän suuri laskentanopeus. Ei Google eikä Googlen insinöörit oikeasti "tiedä", mille sivulle minun kannattaa suunnistaa, kun laitan hakukenttään omat hakusanani. Hakutulos perustuu puhtaaseen, raakaan tilastolaskentaan.

Andersonin analyysin kärki osuu tieteellisen ajattelun ytimeen. Länsimainen tieteemme perustuu hypoteesien, niiden testaamisen ja tieteellisten mallien avulla rakennettujen johtopäätösten varaan, Anderson kirjoittaa. Jokainen tieteilijä ymmärtää, että korrelaatio ja kausaatio ovat kaksi eri asiaa, eikä korrelaatio yksin riitä. Jos halutaan esittää väitteitä asioiden syy- ja seuraussuhteista, meidän on rakennettava tieteellisiä malleja - teorioita - joiden avulla voimme esittää tieteellisinä pidettäviä väittämiä todellisuudesta. Teoria on se taikalaatikko, jonka avulla havainnot, ilmiöt ja ennusteet saadaan liittymään toisiinsa.

Kuukkeliajalla teoriaa ei enää tarvita, väittää Anderson, koska nyt pelkkä data ja pelkkä korrelaatio ovat enemmän kuin tarpeeksi:

"Kuka oikeastaan tietää, mitä ihmiset tekevät ja miksi? Juttu on siinä, että he nyt vaan sattuvat tekevät eri asioita, ja me voimme jäljittää heidän tekemisensä ja mitata sitä ennennäkemättömän tarkasti. Kunhan dataa vain on tarpeeksi, numerot puhuvat puolestaan."

Muun muassa OMAn tutkimuspäällikkönä ja suunnitteluohjelmien kehittäjänä työskennellyt arkkitehti Cynthia Ottchen soveltaa Andersonin tietokäsitystä arkkitehtuuriin kohtuullisen tuoreessa AD-lehden artikkelissa The Future of Information Modelling and The End of Theory: Less is Limited, More is Different. Ottchen muistuttaa artikkelissaan tietomallinnuksen (BIM) lyhyestä historiasta ja ensimmäisen aallon euforiasta, joka johti uusiin muotokokeiluihin ja illuusioon suunnittelun ja tuotannon saumattomasta yhteydestä. Etenkin digitaalinen 3D-mallinnus innoitti 1990-luvulla ennennäkemättömään hyperboliarkkitehtuuriin ja muihin hätkähdyttävän vapaamuotoisiin ameebataloihin.

Suunnittelu- ja laskentaohjelmistojen suhteellinen kehittymättömyys on kuitenkin johtanut siihen, että monet suunnittelevat edelleen perinteisellä intuitiivisella menetelmällä ja käyttävät tietomallinnusta vain tuotantovaiheen edellyttämässä teknisessä dokumentoinnissa. Vaihtoehtoisesti he keräävät tietoa vähän mistä sattuu ja koittavat sitten järkiperäistää ja suodattaa dataa sen mukaan, miten se sattuu sopimaan kulloiseenkin suunnittelutehtävään ja arkkitehtoniseen ideaan. Molemmissa tapauksissa arkkitehdit toimivat saman romanttisrationalistisen jakomielitaudin riivaamana, joka on myrkyttänyt arkkitehtuuriajattelua aina valistuksen ajasta saakka, kirjoittaa Ottchen. Ollako luova vai järkevä, kas siinä pulma, pohtii arkkitehti yhä uudestaan ja uudestaan.

Ollaanpa vaiheeksi aivan vapaita, kehottaa Ottchen. Ottchenin mukaan uusi tietokäsitys julistaa ihan oikeasti uutta vapautuksen ilosanomaa, koska enää meidän ei - oman arkkitehtuurimme perusteluja etsiessämme - tarvitse valita wau-arkkitehtuuriin liittyvän muotoilunäyttävyyden ja hyperrationaalisen toiminnallisuuden välillä. Pääsemme irti vanhoista merkityspeleistä ja vanhasta nostalgisesta semantiikasta (harjakatto, punamultaseinä, torpan valkopielinen ikkuna, voi-kun-ihananarkaainen-kotimetafora, suomalaisuus ja sitä rataa). Data on viatonta ja sitä voi kerätä mistä vaan: kuten ennenkin, rakennuspaikasta ja tilaohjelmasta, tai sitten vaikkapa ihmisten liikevirroista, yhteiskuntatieteistä, biologiasta, historiasta, politiikasta ja taiteesta. Arkkitehtuurissa on aina kyse myös vallankäytöstä, ja uusi, vapaa tietokäsitys uusine mahtavine tietokoneohjelmineen tavallaan myös riistää arkkitehdeilta meille perinteisesti kuuluneen, salamyhkäisen luojaroolin.

Perinteiseen sankariarkkitehtiperinteeseen kasvatettu agnostikko ilahtuu aina, kun huomaa missä tahansa arkkitehtuurijutussa sanat 'vapaus' ja 'valta'.  Kuukkelikauden arkkitehtuurin teoria tarkoittaisi Ottchenia seuraten näet sitä, että arkkitehdin rooli muuttuisi romanttisesta nerosta tai teknologiagurusta monitieteelliseksi strategiksi. Ainakaan Ottchen ei ole BIM-intoilussaan heittämässä lasta pesuveden mukana: "Uusi arkkitehti on yhä viime kädessä vastuussa suunnittelun kulun ohjaamisesta ja hänen täytyy kyetä näkemään kokonaisuus: mitä asioita parametrisoida, mitä raja-arvoja antaa kyseisille parametreille, miten painottaa eri osatekijöitä ja miten ylipäätään järjestää ja suorittaa informaation mallinnus." Kuukkelikauden arkkitehtuurin teoria vapauttaa arkkitehdin mielen surffaamaan informaatioverkossa niinkuin haluaa, ilman historian tai dogmien painolastia.

Kuulostaa aika hyvältä tuo kuukkelikauden arkkitehtuurin teoria. Ei hullumpaa, sanoisin jopa, vaikka oma tietomallinnuskykyni ja -haluni kattaa vain 3D-suunnittelun ja määrälaskennan, muttei ameebojen tai sykkivien teknohäkkyröiden värkkäämistä. Uuden lukuvuoden ja peräti kymmenennen arkkitehtuurin teorian opetuskauden kunniaksi julistaisin jopa: Arkkitehtuuri on kuollut, eläköön arkkitehtuuri! Teoria on kuollut, eläköön teoria!

Järki ja tunteet

Vanhat talot ovat petollisia. Ne houkuttelevat esiin tunteita, joita harvemmin tunnemme nykyaikaisessa rakennetussa ympäristössä. Vanhojen talojen stimuloima tunnerekisteri on erityisen katala, sillä punamultaiseen pirttiin, harmaaseen hirsiseinään ja kiviseinän stukkokoristeluihin liittyvät tunteet ovat niitä intiimeimpiä. Koemme kauneutta, kodikkuutta, tutunoloisuutta ja ylevää kuulumista johonkin omaa, pientä elämää suurempaan. Ja kuten ihmistenkin kanssa, hyvät fiilikset ruokkivat hyvää oloa. Hyvä ruoka, parempi mieli, sanoo kauppias. Hyvä arkkitehtuuri, parempi mieli, ja vanhassa vara parempi, sanoivat jo 1800-luvun arkkitehtuurin uudistajat Englannissa, Augustus Welby Northmore Pugin (1812?1852) etunenässä, John Ruskin hänen kannoillaan.

Koen kipeästi taiteiden rappeutumisen ja sen, kuinka jokainen uusi keksintö ja uusi suuntaus näyttää syöksevän taiteet yhä suurempaan alennustilaan. Haluaisin riisua omalta ajaltamme tuon naamion, jota niin erheellisesti pidetään saavutettuna ylivertaisuutena, ja haluaisin suunnata kaikkien huomion entisten, parempien aikojen todellisiin ansioihin. Erinomaisuutta löytyy vain entisaikojen jäänteistä ja taiteet voidaan palauttaa kunniaansa ainoastaan, mikäli tutkimme noiden halveksittujen aikakausien nerokkuutta, vimmaa ja tunteen paloa.

A.W.N. Pugin, 'On the Wretched State of Architecture at the Present Day', Contrasts (1836)

Pugin ja Ruskin tulivat mieleeni, kun huomasin HKK, Walesin prinssi Charlesin olevan taas täkäläisten arkkitehtiuutisten otsikoissa. Charles puhui Brittien SAFAn eli RIBAn 175-vuotisjuhlissa 12.5.2009 ja herätti kohua jo ennakkoon. Joukko brittiarkkitehteja Peter Ahrends etunenässä vetosi kollegoihinsa boikotoimaan korkea-arvoista arkkitehtuuriänkyrää. Jupakkaan liittyy kiistely ajankohtaisten rakennushankkeiden, etenkin lordi Richard Rogersin uuden Chealsea Barracks -suunnitelman sopivuudesta ympäristöönsä. Prinssin oma ehdokas suunnittelijaksi on vanha kunnon superpossu-uusuusklassisisti, suurmittakaavaisen lavastetaiteen kruunaamaton kuningas Quinlan Terry.

Prinssi Charles on kiehtonut mieltäni aina 1980-luvulta saakka, jolloin HKK ensi kerran räväytti RIBAa puheillaan. Samaan syssyyn Charles julkaisi kirjan A Vision of Britain ja aloitti johdonmukaisen työnsä perinteisen brittiarkkitehtuurin edistämiseksi. The Princes' Foundation for the Built Environment haluaa edistää ajatonta ja ekologista rakennus- ja kaupunkisuunnittelua ja rakentamista. Tunnen itse jonkinlaista lukkarinrakkautta 1980-lukua kohtaan. Se oli vuosikymmen, jona kasvoin aikuiseksi, jona aloitin arkkitehtuuriopinnot ja jona kohtasin meillä hyvin kummallisen tuomion saaneen postmodernismin - aihe jota tutkin nyt aivan tieteellisestikin. Ehkäpä juuri tästä syystä näen tämän vuoden prinssikohussa pintakuohuja syvempiä merkityksiä, oireen siitä että arkkitehtuuri on hakemassa uutta suuntaa ja uutta sisältöä. Yksi ajanjakso on päättymässä, uusi ja outo orastamassa.

Prinssi Charles on brittiarkkitehdeille vaikea pala nieltäväksi. Asemansa vuoksi häntä ei sovi ohittaa olankohautuksella, asiansa vuoksi hän vaikuttaa kolkuttavan jotakin arkkitehtien mustan omantunnon synkimpiä säikeitä. Pääasia tämän vuoden juhlapuheessa oli arkkitehtien omahyväinen kovakorvaisuus yhteisöjen tarpeille, muodon etusija sisältöön nähden sekä tietynlaisen luonnonjärjestykseen perustuvan harmonian ohittaminen modernissa arkkitehtuurissa. Prinssi Charles tavoittelee orgaanista arkkitehtuuria: perinteistä rakentamista, joka syntyy tietynlaisesta ympäristöstä tai yhteisöstä; arkkitehtuuria, joka on sidoksissa paikkaan eikä aikaan. Charles haluaa herättää ymmärtämään ihmiskeskeisen arkkitehtuurin merkityksen uudelleen tässä mekanisoituneessa, globaalin tähtikultin näivettämässä länsimaisessa arkkitehtuuriyhteisössämme.

Arkkitehtien ensireaktio Prinssi Charlesin esiintymiseen RIBAssa on ollut odotettu. Ensin huudetaan boikottia, sitten yritetään vähätellä Prinssi Charlesin arkkitehtuuritietoutta, sitten vielä varmuuden vuoksi käännetään huomio kammottavimpaan postmodernistiseen lavastearkkitehtuuriin ja kysytään, tätäkö sitten haluamme tilalle? The Timesin toimittaja Tom Dyckhoff ei ole mennyt tähän lankaan. Hän näkee brittiarkkitehtuurin ja kuninkaallisen kriitikon suhteen ennen kaikkea kysymyksenä arkkitehtien yhteiskunnallisesta asemasta. Prinssi näyttäisi uskovan, että arkkitehdeilla on samankaltaista valtaa kuin Christopher Wrenillä aikanaan. Todellisuudessa arkkitehdit ovat kuitenkin kuin sotamiehiä shakkipelissä: valtapelien mitättömimpiä pelinappuloita, joita kutsutaan somistamaan milloin mitäkin 'kehityshanketta'. Hienoista arkkitehtuuripalkinnoista huolimatta moderni (britti)arkkitehtuuri on oikeastaan aika mitätöntä, kirjoittaa Dyckhoff. Hyvästä arkkitehtuurista on tullut luksustuote, surkeasta standardi. Arkkitehdeilla on vain yksi ulospääsy: uusi ryhdistäytyminen, turhasta vastahankaisuudesta luopuminen, uuden ammattiylpeyden kehittäminen ja uuden yhteiskuntasuhteen rakentaminen.

Vanhat talot, perinteinen arkkitehtuuri, orgaanisuus ja luonnon järjestys ovat hyviä ja tunnevoimaisia arvoja. Ne houkuttelevat sitä enemmän, mitä pelottavammalta ja ei-toivotummalta nykyarkkitehtuuri näyttää. Tunteet ovat kuitenkin petollisia. Romantiikka, nostalgia, kodin kaipuu ja muut sensellaiset sumentavat järjen, kadottavat tolkun ja tuudittavat johonkin menneeseen ballaadin kadotetusta ajasta. Me emme elä enää kuten ennen. Miksi rakennustemme tulisi olla kuten ennen? Meillä on isompia haasteita ratkottavampana kuin 1800-luvulla. Me emme voi tyytyä kiistelemään siitä, millä tyylillä meidän tulisi rakentaa. Meillä on, piru vie, koko maapallo pelastettavanamme.

Rakennettu ympäristö on juuri sellaista kuin miksi me sen teemme, millaiseksi me annamme sen syntyä. Arkkitehtien tunteenomainen närkästyminen kritiikistä on yhtä lapsellista ja hedelmätöntä kuin sentimentaalinen voivottelu perinteen ja vanhojen talojen ikiaikaisen puhuttelevuuden perään. Tulevaisuus tulee, halusimmepa tai emme. Minä uskon uuden, en vanhan, arkkitehtuurin mahdollisuuksiin. Modernismissa ja sen kritiikissä on ollut kyse järjen ja tunteiden vastakkainasettelusta. Järki ja tunteet voisivat olla hyvä kombo arkkitehtuurin seuraavalle 50-vuotiskaudelle.

Hiekkalinnaa rakentamassa

Sunnuntai-illan kuolleessa kulmassa - iltauutisten jälkeen, ennen arkiaamun langettamaa velvollisuutta mennä nukkumaan - on ruotsinkielinen tv-kanavamme FST5 esittänyt pitkin talvea hyvintehtyjä dokumentteja mielenkiintoisista aiheista. Eilen illalla (22.3.) DOK-sarjassa esitettiin norjalaisen Eirin Gjørvin ohjaama elokuva The Sand Castle. Filmi kertoo maineikkaan Snøhettan arkkitehtitoimiston eriskummallisesta suurprojektista suunnitella kokonainen uusi kaupunki keskelle aavikkoa Ras Al-Khaimahin emiraattiin.

Elokuvassa kolmen nauravaisen norjalaismiehen edustama Snøhetta on sheikki Saudin neuvonantajan ja emiraatin talouselämän keskushahmon, tri Khater Massaadin vieraana tulevan kaupungin paikalla. Istutaan Mersun takapenkillä, keskustellaan hankkeesta, piirretään kepillä maahan alustavia ideoita, kaivetaan hiekkaan ensimmäinen kolmiulotteinen malli, palataan hotelliin, luonnostellaan, leikellään styroksia, loikoillaan rantatuoleissa ja nautitaan auringosta, ja lopulta saadaan kuulla, että idea on toteutuskelvoton ja että yleiskaava onkin annettu Rem Koolhaasille. Mutta jospa Snøhettan pojat piirtäisivätkin tulevan kaupungin ikonin: hotelli- ja kongressikeskus Ras Al-Khaimah Gatewayn? Palataan Osloon, laitetaan koko toimiston osaaminen liikkeelle, ideoidaan konseptia, piirretään kuvia, palataan Arabiemiraatteihin, vedetään presentaatio ja taas petytään: suunnitelma ei ole riittävän ikoninen ja vetovoimainen. Taas palataan Norjaan, piirretään lisää, päätetään kilpailla kauneudella korkeuden ja loistokkuuden sijaan ja nostetaan alun perin horisontaalisen, mattomaisen rakennusmassan nurkka pystyyn kobramaiseksi torniksi. Nyt tärppää ja tri Khater Massaadin suu venyy maireaan hymyyn. Filmi päättyy sopimusneuvotteluihin, kuumeiseen laskimen nakutteluun tuntimääriä ja tuottokertoimia haarukoiden, tapaamiseen itse sheikki Saudin kanssa sekä loisteliaisiin päivällisiin toimeksiannon ja suunnittelusopimuksen kunniaksi.

Gjørvinin nautittava dokumentti antoi kansainvälistä uraa luovien arkkitehtien työstä hämmästyttävän rehellisen ja avoimen kuvan. Tätä on huippuarkkitehtuurin tekeminen tänä päivänä: matkustamista, neuvotteluja, pettymyksiä, ideoiden myymistä, pettymysten nielemistä, nöyrtymistä, tilaajan arkkitehtuurinäkemysten huomioimista, luonnostelua ja taas kerran luonnostelua, ryhmätyötä, mielistelyä, aivoriihiä, hauskanpitoa, näyttävän kuvamateriaalin tuottamista, pienoismallin väsäämistä hotellihuoneessa, pokkurointia, leikittelyä. Tässä kuvassa arkkitehtuurin tehtävä ei ole tehdä hyvää ympäristöä, kehittää yhteiskuntaa, ajatella pientä ihmistä tai ilmentää maailmassaolon tuskaa rakennustaiteen keinoin, vaan luoda jotakin ainutlaatuista ja huomiota herättävää. Filmi laittoi arkkitehtuurin kirkkaaseen valokeilaan, joka paljasti menestyvän arkkitehdin kriteeriksi kyvyn tehdä tuottavaa tiimityötä jonkin ennennäkemättömän suunnittelemiseksi, esiintyä uskottavasti, herättää luottamusta asiakkaissaan ja myydä arkkitehtoninen idea hankkeen rahoittajille. Kuva täydentyi ehyeksi, kun mukaan oli leikattu otoksia sekä HKK sheikki Saudin visioista että hänen neuvonantajansa, tri Massaadin näkemyksistä kansainvälisen tähtiarkkitehtuurin merkityksestä Ras Al-Khaiman vetovoimaisuuden lisäämisessä ja talouden kehittämisessä. Me arkkitehdit olemme tienneet tämän aina, me puhumme tästä toimistojemme kahvipöydissä. Kuitenkin vasta nyt näin omin silmin aiheesta oikean ja hyvän dokumentin.

Oma perikriittinen mielenlaatuni heräsi pohtimaan, olisiko samanlainen dokumentti voitu tehdä Suomessa suomalaisesta menestysarkkitehtuurista? Enpä usko, vaikka meilläkin on sekä erinomaisia dokumentaristeja että arkkitehtuurivientiä harjoittavia toimistoja, joskaan ei ehkä niin kansainvälisesti tunnetulla tasolla kuin Snøhetta ja Koolhaas. Meillä arkkitehtuuri on rehellisen ja realistisen tarkastelun aiheeksi jotakin aivan liian häveliästä ja intiimiä. Arkkitehtuurissa on jotakin 'je ne sais quoi': sitä on hellittävä, vaalittava ja säästeltävä. Sitä ei saa päästää tuhoutumaan raiskattavaksi maailman turuilla ja toreilla, karuilla kapitalismin markkinoilla, pyöriteltäväksi ahneiden katseiden edessä toimistohuoneen neuvottelupöydässä, manikyroitujen sormien osoiteltavaksi, rasvaisten suupielien kommentoitavaksi. Meillä arkkitehtuuri ei ole, ei saa olla kaupan. Meillä arkkitehti ei ole, ei saa olla kaupparatsu. Meillä arkkitehtuuri esitetään joko kevytmodernistisen kvartettijazzin tai lyyrisen pianomusiikin säestyksellä yhden arkkitehdin pyyteettömänä Teoksena, jossa niin kysyntä, toimeksianto, palkkio kuin menestyskin tulevat kuin Anneli Jäätteenmäellä ikään, 'yllättäen ja pyytämättä'.

Filmissä vilahtanut Rem Koolhaas tuntui kaikessa etäisyydessään äkkiä hyvin kotoisalta hahmolta. Hoikka, vakava, ankara ja yksinäinen Koolhaas istui mustissa farkuissaan, mustassa t-paidassaan ja mustissa aurinkolaseissaan samaisen Massaadin Mersussa , nousi sitten Massaadin yksityiskoneeseen ja lensi Massaadin ohjaamana Dubain yllä katsellen ihmeellisiä Palmusaaria. Tovin kuluttua Snøhetta sai cd:llä kuvat uuden kaupungin yleiskaavasta. Arkkitehti oli puhunut.

Dokumentti sai minut katsomaan Snøhettan toimistoa häikäistynein silmin entistäkin kiinnostavampana ja raikkaampana toimistona. Mikä rentous, mikä tekemisen meininki, mikä omistautuminen, mikä sytyttävä tapa työskennellä yhdessä! Arkkitehtuuri näytti, ikävä kyllä, samalla myös oman karvaan totuutensa vapaiden ja valovoimaisten miesten maailmana. Oma elämäni säälittävine saavutuksineen ja toteutumattomine unelmineen muistutti, jälleen kerran, koulutuksen iskostamien uskomusten ja omaan elämäntyyliin liittyvien valintojen merkityksestä menestyksen hittimittarissa. Ja millaiseksi avautui sitten suomalainen arkkitehtuuri? Hmmm, epärealististen ihanteiden ja vaietun kaksinaismoralismin rasittamaksi suljetuksi kulttuuriksiko? Ehkei sentään, mutta instituutioksi kuitenkin. Retrospektiiviseksi instituutioksi, jota on korkea aika uudistaa ja tuulettaa.

Konttoreiden X:t ja Y:t

Eilisen (8.5.2008) Kauppalehden verkkosivuilla oli kirjoitus Generation Y:ksi nimetystä uudesta sukupolvesta ja siitä, mitä tulee tapahtumaan, kun tämän sukupolven edustajat astuvat työelämään. Y-sukupolvella tarkoitetaan suurin piirtein 1970-luvun puolivälin ja 1990-luvun puolivälin välillä syntyneitä, suurten ikäluokkien jälkeläisiä. Näillä alle kolmikymppisillä on historiallisesti tarkasteltuna erittäin korkea koulutus, he ovat ns. 'diginatiiveja' ja he ovat pääsääntöisesti yltäkylläisen urbaanin ja globaalin markkina- ja mediakulttuurin kasvatteja.

Kauppalehden artikkelin mukaan sukupolvi Y:lle työelämä ja ura ovat oman minän toteuttamisprojektin jatkeita, eikä palkka ole tärkein kriteeri työnantajaa valitessa. Tärkeää on sen sijaan se, että elämä kokonaisuudessaan on mielekästä, että työpaikan tarjoavan yrityksen arvot vastaavat omia arvoja ja että työilmapiiri on hyvä ja innostava. USA Today kirjoitti samasta aiheesta jo vuonna 2005 (USA Today, Generation Y: They've arrived at work with a new attitude, 11.6.2005): Y-sukupolvelle työ on väline ansaita rahaa varsinaista elämää varten, eikä tämä - kenties pilallekin - hemmoteltu itsetietoinen sukupolvi suostu kiltin nöyräksi alaiseksi käskyttävään, hierarkiseen johtamiskulttuuriin.

Uuden Y-sukupolven suhde työelämään avaa erittäin kiinnostavia kysymyksiä tulevaisuuden arkkitehtuurista etenkin toimitilarakentamisen ja toimistosuunnittelun osalta. Miten USA Today -lehden kuvailema, varvassandaaleissa läpsyttelevä, iPodit korvilla purjehtiva luova kosmopoliitti sopeutuu eläkkeelle siirtymässä olevien suurten ikäluokkien ja heitä seuranneen sukupolvi X:n luomaan tehokkaan kontrolloituun avokonttoriin kykkimään omaan pikku työpisteeseensä ja toimittamaan omaa pikku organisaatiolohkoaan hallinnoivan tiiminjohtajansa delegoimia askareita. Huonosti, sanovat toimittajat, tutkijat, filosofit ja minäkin.

Väittäisin, että työmarkkinoille kypsällä Y-sukupolvelaisella tulee olemaan edessään kaksi reagointivaihtoehtoa. Ensinnäkin hän voi niellä ylpeytensä, kurvata maastopyörällään lähitaajaman business parkiin, asettua ulkoisen IT-palveluyrityksen tarjoaman, 'ihan hyvän' standardiläppärin ääreen, somistaa oman eriönsä kahvimukilla, rakkaiden kuvilla ja hauskalla näytönsäästäjällä niin kuin työpaikkalabyrintin muutkin valkokaulustyöläiset. Sopeutuminen tulee siis tapahtumaan suhteellisen kivuttoman näköisesti, ainakin ulkoisesti, mutta hintana on se, ettei Y-sukupolvelaisemme sitoudu työpaikkaansa kun siksi ajaksi, kun saa vuoden elinkulut ja seuraavan vuoden Andien-vaelluksen kulut kuitattua. Hän tekee työtä vain rahasta: se, tienaako parin seuraavan vuoden fyffet mäkkärissä pihvinkääntäjänä vai noksulla koodaajana, on se ja sama.

Toinen vaihtoehto on, että Y-sukupolvelaisemme tulee laittamaan potentiaaliset työpaikantarjoajat järjestykseen sen mukaan, kuinka rennon, sallivan, yksilöllisyyttä tukevan, mutta innostavan ja inspiroivia hengenheimolaisia täynnä olevan työympäristön kukin yritys pystyy tarjoamaan. Heather A. Earle on kirjoittanut tästä artikkelissaan Building a workplace of choice: Using the work environment to attract and retain top talent (Journal of Facilities Management, vol 2, no 3, 2003, s. 244 - 257). Palkan suuruus, eläke-edut, henkilöstörahastot ja muut työsuhdelisukkeet näyttäisivät Earlen mukaan olevan Y-sukupolvelle melko yhdentekeviä sen rinnalla, miten he kokevat yrityksen huomioivan heidät yksilöllisinä persoonina, eikä vain kaikenlaisia jonninjoutavia lisäkulueriä vinkuvina tuotantoyksikköinä. Earle viittaa monien organisaatio- ja johtamistutkijoiden huoleen nykyisen yrityskulttuurin vaaliman toimitilapolitiikan auttamattomasta vanhanaikaisuudesta. "Yritysten tulisi ymmärtää, että eräs heidän suurimmista asioista, mitä he voivat tarjota, on se mielihyvä, minkä upeat kollegat ja yhteistyökumppanit voivat tarjota. Koska Y-sukupolvelle tyypillistä on nykyteknologian ymmärtäminen, moniarvoisuuden hyväksyminen ja muutoksen sietäminen, he etsivät työpaikkoja, jotka ovat aktiivisia, avoimia, epämuodollisia ja joissa on käytössä viimeisin tekniikka."

Kun yksi jos toinenkin yritys, virasto, laitos ja instituutio on alkanut huolestua tulevaisuudessa häämöttävästä työvoimapulasta, kehottaisin katsomaan sitä ympäristöä, joka tulevaisuuden toivoillemme on tarjolla työntekoa varten. Jos Y-sukupolvea tarkastelleita tutkijoita on uskominen, niin veikkaanpa, että Googlen Zürichin toimistojen kaltainen työympäristö tulee viemään voiton Stelloista, Spektreistä, Boleroista, Airport Plazoista ja Life Science Centereistä, joita rakennuttajamme kaikessa viisaudessaan ovat katsoneet talouselämämme ja kaupunkitaajamiemme tarvitsevan. Viiden pisteen vihje kaikille toimitilaihmisille: lukaiskaa Fortune-lehden listaus vuoden 2008 sadasta suosituimmasta työnantajasta, katsokaa nuorisoamme ja alkakaa ajatella. Business parkin avotoimisto on 'so last season'. Voisitte samalla nostaa tällaisten sukupolvi X:n kääkkienkin työtehot aivan uusiin lukemiin.

Pese arkkitehtuurisi ihanan vihreäksi

Ulkona on hurmaava, odotettu kevät, ja maamme arkkitehtuurissakin on alkanut vihertää: uusimman Arkkitehdin 1/2008 teema on ilmastonmuutos ja kestävä rakentaminen ja hyvä niin. Toivottavasti maamme arkkitehtuurin suunnanmäärittelyssä ei kuitenkaan tyydytä poliittisesti korrektiin viherpesuun ja julkisuuskuvaa kiillottavaan sormenheristelyyn. Satavuotinen modernismin historia on osoittanut enemmän kuin kerran, kuinka helppoa on kellua yleisen mielipiteen suosion aallossa ja kuinka mielellään taas palataan 'normaaliin päiväjärjestykseen', jos muutoksen vaatimus alkaa ulottua ammattikunnassa vallitseviin valtarakenteisiin ja sosiaalisen järjestyksen vaalimaan arvokonsensukseen.

Tapaus Pietilä tarjoaa omasta lähihistoriastamme hyvän esimerkin. Pietilöiden Dipoli (1966) oli 1960-luvun yhteiskuntaherätyksen saaneiden rationalistien mielestä väärin, koska se ei jakanut käsitystä arkkitehtuurista "rakennustehtävän yhteiskunnallisten, toiminnallisten ja teknillisten tosiasioiden organisoimista harmoniseksi kokonaisuudeksi yhteiskunnallis-filosofisten ja esteettisten ihanteiden puitteissa", kuten Juhani Pallasmaa kirjoitti Rakennustekniikassa 9/1966. Reima Pietilä näki todellisuuden paljon rehellisemmin: hänelle arkkitehtuuri ei ollut yksi jakamaton, ota-tai-jätä-, hyväksy-tai-häivy-kokonaisuus, eikä hän uskonut arkkitehtuuriin, jonka toimintakentäksi määriteltäisiin yksi tietty yhteiskuntaihanne. Samalla näet arkkitehtuurin suuhun pantaisiin "ihanteiden normisuitset" (Pietilä, Arkkitehti 5/1967) näkymättömine oikeaan ja väärään ohjaavine kuolaimineen, joita kiltisti mukellettaisiin kuulostellen mitä arkkitehtuurin yhteiskunnallinen ohjastaja kulloinkin arkkitehtuuriltaan haluaisikaan. Parhaillaan Suomen rakennustaiteen museossa esillä olevan Pietilä-näyttelyn ovela otsikko - Raili ja Reima Pietilä. Modernin arkkitehtuurin haastajat - muistuttaakin juuri itse asiasta: haasta, mutta älä kumoa. Joudut vielä paitsioon ja jäät ilman töitä kuten kävi Pietilöille.

1960-luku mielessä on hyvä lueskella Arkkitehdin 1/2008 pääkirjoitusta ja sitä seuraavaa muutoskehotusta sekä kiinnittää huomiota siihen, minkälaisia "normisuitsia" nyt ollaan asettamassa ja missä määrin uusi uljas viherlandia muistuttaa sitä tulevaisuuskuvaa, jota 1960-luvun valveutuneet kellokkaat maalailivat. Tasan 40 vuotta sitten innoituttiin maailman voimavarojen tutkimuskeskuksen (World Resource Inventory Center) WRI:n johtajan Buckminster Fullerin ideoimasta Maailman suunnittelutieteen kymmenvuotisohjelmasta (World Design Science Decade 1965-1975, WDSD). Sen tavoitteena oli saada maailma toimintakykyiseksi ja saada maailman voimavarat "pätevän, tieteellispohjaisen ja tulevaa kehitystä ennakoivan suunnittelu avulla palvelemaan koko ihmiskuntaa" (pääkirjoitus, Arkkitehti 6/1968). Globaali raportti Biafroineen ja rauhanaatteineen tiivisti huolen maapallon kohtalosta aivan samoin kuin uusin Arkkitehtimme tulva- ja myrskykuvineen. Arkkitehti-lehti tulikin todistaneeksi omalta osaltaan (jälleen kerran) oikeaksi Manfredo Tafurin jo vuonna 1976 kirjassaan Architecture and Utopia: Design and Capitalist Development esittämän havainnon: viime vuosisadan alun arkkitehtuurin ja sen kannattaman modernismin naiivi innostus ja usko kykyyn muuttaa ja 'parantaa' yhteiskuntaa ei ole kadonnut yhtään mihinkään.

Maapallon kohtalosta huolestuneiden kriittisten arkkitehtien kannattaa suunnistaa joko Taidehalliin pelaamaan YKON-taideryhmän Buckminster Fullerin World Game -pelin pohjalta kehittämää Future Gamea tai sitten kannattaa katsoa uutta Arkkitehti-lehteä kauemmas historiaan. Oma ammatillinen innoittajani, amerikkalainen SITE teki ympäristötietoista arkkitehtuuria jo 1970-luvulla. SITE:n pääteoreetikon James Winesin essee 'Green Architecture' (A+U, vol 12, no 243, s. 68-70) vuodelta 1990 muistuttaa, ettei vihreän (tai 'kestävän' kuten nyt pitää sanoa) arkkitehtuurin pääkysymys suinkaan ole vain tiettyjen, oikeaksi koettujen ihanteiden toteuttamisessa, vaan siinä, miten arkkitehtuuri suhtautuu nykyiseen (Winesin tilanteessa siis 1990-luvun) kulttuuri-ilmastoon. Arkkitehtuurin, tai oikeammin rakennustaiteen, perusongelma on Winesin mukaan se, että se on ihmiskunnan psyyken julkinen monitori, ja näin se on paljon riippuvaisempi ilmaisutavoistaan ja omista mekanismeistaan kuin kulloisenkin rakennustekniikan tai kulloistenkin rakentamistapojen tarjoamista ilmaisuvälineistä.

Juuri tästä syystä aidosti vihreän arkkitehdin tulee matalaenergia- ja maalämpöseminaariin pyöräillessään puntaroida omien elämäntapavalintojensa ohella myös arkkitehtuurin asemaa aikamme yhteiskunnassa. Kuten Manfredo Tafuri kriittisine kollegoineen on arkkitehteja moneen kertaan muistuttanut, vallankumouksellinen arkkitehtuuri on mahdotonta. Arkkitehtuurin ainoa mahdollisuus on löytää tie vallankumoukselliseen ammatin harjoittamiseen perinteisten ammattirajojen ulkopuolella. Modernismi ei ole koskaan tutkinut tai rikkonut vallitsevia yhteiskuntarakenteita tai tarkastellut kriittisesti arkkitehtuurin ja materiaalisten tuotantoprosessien välistä suhdetta. Kritiikki on aina jäänyt retoriikan tasolle, jolla on kosiskeltu huomiota ja suosiota aina kulloistenkin poliittisten tuulahdusten mukaisesti. Arkkitehtuuri on olemassa olevien valtarakenteiden ilmaisun väline. Yhä tänäänkin. Ja myös Suomessa. Näyttipä arkkitehtuuri kuinka toivorikkaan vihreältä tahansa.

Oikein nurin

Käsitöiden tekeminen on aina ollut rakas, joskin välillä laiminlyöty harrastukseni. Kasvuvuosina tein ns. näköisnukkeja eli massapäisiä ja -raajoisia, pehmeävartaloisia nukkehahmoja perheenjäsenistäni ja ystävistäni ja rakensin kankaisia aplikaatiotauluja ja kolmiulotteisia paperikollaaseja. Sittemmin olen vaatettanut lapsiani ja nyt viime vuosina innostunut uudelleen neulomisesta ja virkkauksesta, jotka ovat kokeneet ennennäkemättömän renessanssin etenkin nuorten aikuisten piirissä. Neule on in, itsetehty on pop, käsityö on hot!

Käsityötä kohtaan virinnyt kiinnostus on jo itsessään fantastista näinä massakulttuurin, halpatyövoiman ja globalisaation aikoina. Se, mikä aiemmin liitettiin kansannaisten etnisiin puhdetöihin, köyhemmän väestönosan elintapoihin ja mummojen puuhasteluun, nähdään nyt luovana ja innovatiivisena taidemuotona. Varsinkin neuletöiden alueella tapahtunut asennemullistus on synnyttänyt suoranaisen maailmanlaajuisen neulojien heimosisarien ja -veljien yhteisön, joka ihailee uusia neulesuunnittelijoita, snobbailee uusilla luksuslangoilla ja -työvälineillä, hamstraa uutta neulekirjallisuutta, kirjoittaa uusia neuleblogeja ja kuuntelee neulonta-aiheisia podcast-lähetyksiä. Koska käsityöt ovat aina olleet erityisesti naisten aluetta, myös feminismi on saanut käsin tekemisen renessanssista aivan uudenlaista, raikasta ilmaa siipiensä alle. Debbie Stroller ei nimennyt uuden neulojan raamatuksi noussutta Stitch ?N Bitch -kirjaa saatikka uuden virkkaajan virsikirjaa Stitch ?N Bitch Crochet: The Happy Hooker -opusta ihan sattumalta juuri noin.

Virittäytyäksemme lähestyvään K.I.P. -päivään, joka siis on Danille Landesin vuonna 2005 ideoima vuotuinen, 9. kesäkuuta vietettävä julkisen neulomisen päivä, on hyvä tuulettaa myös käsitöiden ja arkkitehtuurin välistä suhdetta. Käsityöllä sinänsä on aivan oleellinen asema arkkitehtuurissa, koska koko rakennustaiteen ydin on ihmisen taidossa tehdä rakennuksia (käsin tai koneilla). Vaan jos viemme käsityön viittaamaan tekstiilitaiteeseen tai kankaan, villan, kuidun ja langan käyttöön arkkitehtuurissa, mieleen nousee vahva, mutta jokseenkin ummehtunut mielikuva julkisen tilan seinälle hankitusta tekstiilitaideteoksesta, high-tech purjekatoksesta tai huovutetusta villasta ja käsinkudotuista matoista rakennetusta jurtasta.

Onneksi uudet tuulet ovat alkaneet ravistella myös arkkitehtuurin pyhättöä. Ihastuin Berliinin Deutsches Technikmusemin materiaalitekniikan osastolla esiteltyyn hampurilaisen Annette Streylin teokseen Info-Box für den Potsdamer Platz Berlin. Se on villasta neulottu 1:100 pienoismalli Berliinin Potsdamer Platzilla vuonna 1999 sijainneesta, Saksojen yhdistymisen vaiheita esittelevästä paviljongista. Talojakin voi siis neuloa, ainakin pienoiskoossa, ja kun yhdistää villan ja rakentamisen historian uuteen neuleboomiin, niin omat sormeni aivan syyhyävät ajatuksesta päästä suunnittelemaan vaikkapa pitkillä räystäillä suojattua ulkoseinäverhoilua neulahuovutetuista villalevyistä.

Toinen mielenkiintoinen tuulenvire käy kaupunkisuunnittelussa. Knitta on yhdentoista taiteilijan vuonna 2005 alkuunpanema yhteisötaiteellinen projekti, joka neuloo langanlopuista ja keskenjääneistä villapaidoista ovenkahvoja, valaisinpylväiden koristeita, kaiteenpehmusteita ja muuta urbaania neulegraffitia. Neuleen ja kaupungin suhteesta kiinnostunut löytää lisää pohdittavaa myös suunnittelun, muotoilun ja tyylin välistä tasapainoa pohtivan Inhabitat-ryhmän weblogin sivuilta, jossa on Knittaa esittelevä artikkeli kommenttipuheenvuoroineen.

Kolmaskin hauska esimerkki löytyy kaupunkisuunnittelusta. UPBAG (Upper Parkdale Benevelont Art Guild) -yhteisön Soft City on pienoiskaupunki, jossa kaikki on pehmeämpää, mukavampaa, kodikkaampaa ja yhteisöllisempää. Huovutetut tornitalot ja aplikoidut kulkuväylät ovat uutta tee-se-itse kaupunkisuunnittelua, joka osallistaa pohtimaan oman kaupunkiympäristömme laatua aivan uudesta näkökulmasta.

Kaikkea uutta on siis käsityön alueella vireillä, joten ei kun vaan puikot helisemään, koukut keinumaan ja neulat suhisemaan. Arkkitehtuurissa on vielä paljon paljon parsittavaa.